Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

Yhteiskunnan avoimuus on keskeinen arvo
03.08.2015

Norjalaisen Öyvind Strömmenin kirja Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa on ajankohtainen. Kirja on julkaistu 2011. Sytykkeenä kirjaan on ennen muuta Breivikin Oslossa ja Utöyan saarella 22.7. samana vuonna toteuttamat terrori-iskut. Pohjoismaisen ministerineuvoston tuen mahdollistama suomenkielinen käännös (Tammi) on vuodelta 2013. Suomenkieliseen versioon kirjoittaja on lisännyt jälkisanat suomenkielisille lukijoille.

 Kirjoittaja pohtii suomalaisten koulusurmaajien, Auvinen ja Saari, yhtäläisyyksiä ja eroja Breivikiin. Merkittävä ero on se, että koulusurmaajien kohteiden valinnat eivät perustuneet poliittiseen ideologiaan. Muut lyhyet viittaukset Suomeen liittyvät perussuomalaisiin, joista Jussi Halla-aholta mainitaan yksi sitaatti. Halla-ahon kirjoittelulla nähdään yhtymäkohtia ”vastajihadistien” ajatteluun, jossa ”monikultturismin” nähdään merkitsevän islamin voimistumista länsimaissa. Halla-ahon mielestä länsimaisen sivilisaation on valittava sodan ja ”monikultturismin” edistämisestä seuraavan tuhoutumisen välillä

 Strömmen nostaa esiin myös nimimerkki Väinämöisen blogikirjoittelun, jossa näkyy äärioikeistolaiseen ajatteluun pohjautuva terrorismin uhka. Nimimerkki kirjoittaa: ”Pitäisi muodostaa organisaatio, joka kylmäverisesti, häikäilemättömästi ja asiaan sitoutuen hoitaisi tehtävää. Organisaation olisi pystyttävä tuottamaan väkivaltaa riittävä määrä. Sen olisi kestettävä viranomaisten solutus, ilmiantajat, modernin rikostutkinnan haasteet sekä muut yhteiskunnan viranomaisen aikaansaamat vastatoimet ja silti kyettävä jatkamaan toimintaa.” Strömmenin mukaan tällaisten tekstien vaara on, että ne provosoivat jonkun mieleltään häiriintyneen ryhtymään sanoista tekoihin.

 

Jyväskylässä äärioikeiston mielenosoituksen yhteydessä tehty suunniteltu hyökkäys tiettyjä henkilöitä kohtaan osoittaa, että äärioikeiston aiheuttama väkivallan uhka on todellinen. Uhka näyttää rakentuvan pohjoismaisen äärioikeistolaisuuden yhteistyön varaan. Jyväskylässä poliisi pidätti muiden ohessa kaksi ruotsalaista epäiltyinä väkivaltaan syyllistymisestä.

 Strömmen osoittaa laajoihin nettikeskusteluihin perustuvassa kirjassaan, miten nykyinen äärioikeistolaisuus Pohjolassa ja Euroopassa nojaa käsitykseen islamisaation uhasta. Taustaideologia perustuu salaliittoteoriaan siitä, että Eurooppaa ollaan poliittisten johtajien toimin suunnitellusti muuttamassa kristitystä Euroopasta islamilaiseksi Euroopaksi, ”Eurabiaksi”. Muslimien pyhän sodan, Jihadin, vastapainoksi syntyy vastajihadistinen liike. Ääri-islamististen väkivallantekojen ja terrorismin vastapooliksi rakentuu valmius äärioikeistolaiseen väkivaltaan ja terroriin.

 On tunnettua, että Breivikin terroritekojen motiivi oli poliittinen. Iskut oli suunnattu hallitusta ja erityisesti työväenpuoletta vastaan, joiden Breivik katsoi olevan vastuussa siitä, että islam saa yhä enemmän näkyvyyttä Norjassa. Sitaateillaan nettikirjoituksista Strömmen osoittaa, ettei Breivik ollut yksin ajatuksineen. Breivikin puolustusasianajajana oikeudenkäynnissä toiminut Geir Lippestad lausui tuomion antamisen jälkeen: ”Breivik ei suinkaan ole yksin tuollaisten mielipiteiden kannalla. Mielestäni meidän on koko Euroopassa keskusteltava siitä, mitä teemme kaikenlaisille äärisuuntauksille, niin uskonnollisille kuin poliittisillekin. Meidän on tehtävä tälle asialle jotakin, tai sitten varsin pian räjähtää jälleen pommi.”

 

Kirjan ehkä keskeisin viesti on, että äärioikeiston poliittisesti motivoidut väkivallanteot ja terrori-iskut eivät ole vain yksittäinen ilmiö. Erilaiset antijihadistiset, kansallismieliset  ja äärioikeistolaiset järjestöt ja nettikirjoittelu muodostavat henkisen ja aatteellisen todellisuuden, joka lisää poliittisesti motivoidun väkivallan todennäköisyyttä yhteiskunnissa.

 Norjan ratkaisu Utöyan jälkeen oli yhteiskunnan elämänmenon jatkaminen mahdollisimman normaalina. Norjalaisen yhteiskunnan avointa ja kulttuurien moninaisuutta sallivaa perusmallia ei ruvettu muuttamaan. Pohjoismaisen oikeusvaltion perusrakenteet pidettiin ennallaan vaikka joitakin turvallisuusvalmiuksia korotettiin.

Uskon että tämä on oikea tapa toimia. Yhteiskunnan avoimuus on keskeinen arvo. Mielipiteen- ja sananvapaudesta sekä kokoontumisvapaudesta tulee pitää kiinni. Yksilöiden ja erilaisten yhteisöjen moninaisuudelle on annettava tilaa yhteiskunnassa. Oikeus erilaisten kulttuurien, katsomusten ja uskontojen harjoittamiseen on turvattava silloin kun näiden harjoittaminen ei ole vastoin voimassaolevia lakeja ja asetuksia. Väkivaltaan on puututtava pontevasti laillisen esivallan taholta. Lainsäädännöstä on jatkossakin päätettävä demokraattisessa järjestyksessä eikä minkään vähemmistön tai ääriryhmän väkivaltaisen painostuksen uhan alla.

 

Kaikilla yhteiskunnan tasoilla on tehtävä jatkuvaa työtä perusteettomia pelkoja synnyttävän propagandan voittamiseksi rehellisen informaation ja rakentavan erilaisuuden kohtaamisen kautta. Mitä paremmin pystymme torjumaan pelot, sitä vähemmän jää eväitä ääriliikkeiden kasvulle.

Perustulokokeilu
22.06.2015

Sipilän hallitusohjelmassa osastossa 6. Hyvinvointi ja terveys mainitaan hallituksen kärkihankkeena mm. ”Palvelut asiakaslähtöisiksi”. Tämän kärkihankkeen yhtenä osana ohjelmassa todetaan ”toteutetaan perustulokokeilu”.

Miten perustulokokeilu liittyy palvelujen tekemiseen asiakaslähtöisiksi, jää ainakin minulle hämäräksi. Eikö perustulon ideana ole juuri yksilöllisestä tarveharkinnasta irtautuminen? Ehkä ajatuksena on, että asiakaslähtöisyys tässä tarkoittaa sitä, että kun perustulo tulee jokaisen tilille ilman harkintaa, jokainen voi käyttää rahan miten haluaa. Asiakaslähtöisyyttäkö on se, ettei kukaan kysy mihin tätä valtion rahaa tarvitset?

Mutta miten perustulokokeilu on toteutettavissa? Mitä kokeilulla yritetään selvittää? Minkälaista tietoa päätöksenteon tueksi sen avulla yritetään hakea? Sillä eikö kokeilun idea ole juuri kokeen tekeminen siten, että kun siitä saatuja havaintoja verrataan ennalta asetettuihin tavoitteisiin, voidaan päätellä kannattaako kokeiltu toimintatapa ottaa käyttöön vai ei?

Perustulon tai kansalaispalkan idea lienee tiivistetysti se, että ilman erottelua jokainen maassa asuva tai jokainen kansalainen saa kuukausittain tietyn summan rahaa. Tämä raha ei perustu tarveharkintaan tai mihinkään muuhun syyhyn kuin siihen, että henkilö on Suomen kansalainen / Suomessa asuva. Perustulon saavat tililleen sekä rikkain että köyhin.

Köyhimmillä ja pienituloisilla perustulo korvaa kaikki tai osan nykyisistä harkinnanvaraisista tai syyperusteisista tulonsiirroista. Hyvätuloisten verotusta kiristetään sen verran, että perustulon tuoma lisä ”imuroidaan” osittain tai kokonaan pois. Perustulon tulonjakovaikutukset eivät riipu ratkaisusta sinänsä vaan siitä, minkä suuruiseksi perustulo määritellään ja minkälaiseksi veroasteikot sen jälkeen säädetään.

Perustulon toimivuuden arvioinnissa on olennaista sen vaikutus verotukseen ja sitä kautta työnteon kannustavuuteen. Intuitiivisesti pelkään, että perustulo olisi omiaan vähentämään työnteon kannustavuutta. Joillekin tulisi rahaa ilman tarveharkintaa. Toisten verotus taasen kiristyisi huomattavasti. Ne jotka perustuloon uskovat, ajattelevat päinvastoin. Perustulon saajalle kun töihin lähtö ei vähentäisi perustuloa. Kannustavuusloukku poistuisi, jos perustulo olisi niin suuri että se korvaisi myös asumistuen.

Jotta perustulokokeilu tuottaisi merkittävää informaatiota, tulisi kokeilu toteuttaa samalla tavalla kuin itse idea kuvataan. Toisin sanoen, kokeiluun ei tulisi käyttää lisärahaa valtion budjetista vaan se tulisi rahoittaa perustulonsaajien verotuksella. Perustulokokeilun piiriin tulisi ottaa edustava joukko suomalaisia eri tulonsaajaryhmistä. Osa olisi pelkästään saamapuolella, osalla verotus kiristyisi hieman ja osalla merkittävästi.

Kokeilussa mukana olevat asetettaisiin muihin kansalaisiin nähden erilaiseen asemaan. Parempaan vai huonompaan, sitä olisi vaikea arvioida. Pienituloisimmat ehkä keskimääräistä parempaan asemaan, kun tarveharkinnan ja selvitysten vaiva poistuisi. Ja tämäkin riippuu siitä mille tasolle perustulo asettuisi.

Miten tämä joukko valittaisiin kaikkien kansalaisten joukosta, on oma kysymyksensä. Kenties nykyiset tietojärjestelmät mahdollistaisivat väestön jakamisen tulodesiileittäin ja arvonnan kussakin tulodesiilissä siten, että edustava joukko, esim. 100 000 suomalaista olisi kokeilussa mukana. Joukon tulisi olla mieluummin laaja kuin pieni, koska perustulon vaatiman riittävän vakaan rahoituksen ”imurointi” verotuksen keinoin pieneltä joukolta saattaisi olla mahdotonta.

Perustulokokeilu vaatisi verohallinnolta huikean määrän työtä. Mutta hyvin toteutettu kokeilu voisi tuottaa merkittävää informaatiota poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Hallituksen ”turhan sääntelyn purkamisen” linjaan perustulomalli istuisi ehkäpä hyvinkin. Mutta valtavan paljon laskelmia ja matemaattisia vaikutusarvioita tarvitaan ennen kuin kokeilu voidaan järkevästi käynnistää. Laskennalliset vaikutukset voitaneen selvittää kirjoituspöydän ääressä, mutta vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen voidaan hyvin suunnitelluilla kokeiluilla tutkia. Sikäli kuin perustuslaki ei aseta esteitä kokeilulle.

Suomi kylmenee hädälle
09.06.2015

Suomen vaikutusvalta ulkomailla on paljolti perustunut siihen, että meidän katsotaan kuuluvan Pohjoismaiden joukkoon. Monissa yhteyksissä myös itse mieluusti kerromme, miten tärkeätä meille on läheinen yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa. Kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:ssa, esittäydymme maana, jota yhdistää muihin Pohjoismaihin yhteiset arvot. Yhteisten arvojen pohjalta käytetyillä puheenvuoroilla on hankittu vaikutusvaltaa tärkeissä asioissa.

 Uuden hallituksen myötä Suomi lähtee nyt omille teilleen. Pohjoismaiset arvomme, kuten kansainvälinen solidaarisuus ja luotettavuus sopimuskumppanina murenevat. Hallitus on järkyttävässä mitassa omaksunut perussuomalaisten kylmän linjauksen siitä, ettei kehitysyhteistyö kuulu valtion ydintehtäviin.

 Suomi eristäytyy kansainvälisestä yhteisöstä. Nyt me kiristämme sekä kukkaromme nyörejä että lisäämme turvalukkoja oviimme. Vedämme entistä tiukempaa linjaa pakolaispolitiikassa. Katsomme uutisia Välimereen hukkuvista sadoista pakolaisista ja pelkäämme, että he käyttävät meitä hyväksi. Kyse ei ole tiedon vaan empatian puutteesta. On kylmä, ei siksi että Suomi on Pohjoismaa vaan siksi että se ei enää ole.

Yle tarvitsee nyt viisasta omistajapolitiikkaa
28.05.2015

Yleisradion omistajan näyttää olevan mahdotonta toimia pitkäjänteisesti omistajapolitiikassaan. Viime vaalikaudella saavutettu yksimielisyys Ylen tehtävästä ja rahoituksesta alkoi murentua hetimmiten. Eduskuntapuolueiden sopima rahoitusmalli, laki rahoituksen tasosta ja sen kehityksestä, joutui uudelleen arvioinnin kohteeksi miltei heti lakien voimaantulon jälkeen. Vaatimukset tuoreessa laissa sovitun indeksin jäädyttämisestä torjuttiin eduskunnassa ensimmäisenä vuotena, mutta jo toisena eduskunta päätti ”kertaluonteisesta” indeksin jäädytyksestä. Yleisen kustannustason noustessa tämä merkitsi Ylen rahoituksen heikentämistä.

 Indeksileikkauksen vaikutus rahoituksen tasoon ei ollut dramaattinen. Yle sopeutti toimintaansa. Käytännössä indeksijäädytyksen vaikutukset toiminnan sopeuttamiseen hukkuivat yhtiön muiden, tätä paljon suurempien toiminnallisten muutosten sekaan. Kun yhtiössä viime vuonna toteutettiin runsaan tuhannen hengen yt-neuvottelut, oli indeksin jäädyttämisellä suhteellisen pieni osuus tässä kokonaisuudessa.

 Yleisradion aseman heikentämiseen kohdistuvat vaatimukset nousevat pääosin kaupallisen median ahdingosta. Ylen rahoitusasemaa vahvistanut uudistus osui aikaan, jolloin kaupallisen median vaikeudet ovat jyrkästi lisääntyneet. Vaikeuksien syynä ei ole Yleisradio kehittyvine palveluineen vaan muut toimintaympäristön rajut muutokset. Näitä ovat informaation digitalisaatio, uudet teknologiat informaation jakelussa sekä kansainvälisten ohjelmisto- ja viihdejättien tuleminen suomalaisen yleisön saataville. Kaupallisen, mainosmarkkinoista rahoituksensa saavan median korpivaellusta synkentää Suomen yllä makaava talouden taantuma. Kuluttajat ovat varovaisia ja yritysten mainosbudjetit pienenevät.

 Ylen rahoitusaseman heikentämisvaatimuksen ohella on esitetty äänekkäitä vaatimuksia siitä, että Ylen tehtävä pitäisi määritellä uudelleen. On väitetty, että Ylen tehtävästä ei ollenkaan keskusteltu, kun lainsäädäntöä viimeksi uudistettiin. Tosiasiassa Ylen tehtävästä keskusteltiin ja sitä laajennettiin niin, että lasten ohella nuoret mainitaan erityisenä kohderyhmänä. Yleä on syytetty siitä, että se tarjotessaan viihdesisältöjä tulee kaupallisen median tontille. Tässä kritiikissä Ylen haluttaisiin olevan vain kaupallista mediaa täydentävä mediayhtiö, jonka tehtävänä olisi tuottaa ja jakaa sellaisia sisältöjä, joita kaupallisen median ei kannata jakaa. Jakelun osalta on esitetty vaatimuksia, että Ylen tulisi pitäytyä lineaarisessa TV- ja radiojakelussa ja pysyä poissa nettijakelusta.

 

Juha Sipilän hallitus tullee asettamaan parlamentaarisen työryhmän pohtimaan Yleisradion asemaa ja tehtävää. Hyvää tässä on, että työryhmä on parlamentaarinen. Suomessa on kaikki syyt varjella sitä, että Yle on eduskunnan ja viimekädessä kansalaisten mediayhtiö eikä kulloisenkin hallituksen media. Yleä koskevat ratkaisut on tehtävä kaikkien eduskuntapuolueitten yhteisillä päätöksillä.

Yleisradiolaki ilmaisee eduskunnan kannan siihen, mikä on Yleisradion tehtävä. Ylen hallintoneuvoston tuoreessa kertomuksessa tehtävä kuvataan näin. ”Yleisradion tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen palvelun sisältöpalveluja voidaan tarjota yleisissä viestintäverkoissa valtakunnallisesti ja alueellisesti.” Tehtävää täsmennetään sisältöjen osalta näin: ”Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan keskeisin tehtävä on tukea kansanvaltaa, demokratiaa ja sananvapautta, vahvistaa kansallista ja alueellista kulttuuria sekä huomioida tarjonnassa myös erityisryhmien ja vähemmistöjen tarpeet. Kaupallisista toimijoista poiketen Ylellä on myös tehtäviä, jotka laajassa ja harvaanasutussa maassa eivät olisi kaupallisesti kannattavia.” Ylen tehtävänmäärittelyä ohjaa myös EU:” Euroopan Unionin hyväksymien periaatteiden mukaisesti julkisen palvelun yleisradiotoiminnan tulee vastata yhteiskunnan demokraattisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin.”

 En usko, että poliitikkojen on mielekästä tai ainakaan helppoa ryhtyä tämän täsmällisemmin määrittelemään Ylen tehtävää. Omasta roolistaan käsin Ylen hallintoneuvosto on korostanut Ylen alueellisen toiminnan merkitystä demokratialle ja Ylen sivistystehtävää. Eduskunnan valitsema hallintoneuvosto ei ole toiminut ohjelmaneuvostona, joka määrittelisi, minkälainen viihde on Ylelle sopivaa, eikä tällainen rooli myöskään sovi millekään parlamentaariselle työryhmälle.

 Uusi Yle-veroon perustuva rahoitusmalli näkyy Ylen strategiassa entistä selkeämmin tavoitteena uudistua ohjelmistossa ja jakelussa siten siitä, että jokainen Yle-veron maksaja löytää Ylen sisällöistä jotain itseä kiinnostavaa ja itselleen merkityksellistä. Yhtiössä katsotaan, että lakiin perustuvan, erillisen Yle-veron legitimiteetti edellyttää, että jokainen saa vastinetta verorahoilleen. Ylen tehtävän voimakas rajaaminen omistajan toimesta johtaisi todennäköisesti siihen, että tästä tavoitteesta jouduttaisiin luopumaan.

 

Kun parlamentaarinen Ylen tehtävää arvioiva työryhmä aloittaa, olisi aluksi hyvä määritellä, mikä on se ongelma, jota yritetään ratkaista. Onko ongelman ratkaisemiseen jotain muita, helpompia ja selkeämpiä keinoja kuin Ylen tehtävän tarkempi määrittely poliitikkojen voimin? Jos halutaan jatkaa rahoituksen supistamista, tulisi siinäkin harkinnassa lausua julki se, mitä ongelmaa mahdollisilla uusilla linjauksilla pyritään ratkaisemaan. Harkinnassa ei tule unohtaa isoa kuvaa, sitä jossa kansainvälinen informaatiojakelu ja viihde vahvistavat otetta suomalaisista yleisöistä ja meidän vastuumme kotimaisten sisältöjen ja Suomessa tuotetun informaation ja kulttuurin jakelusta kasvaa.

Työttömyydellä kilpailukykyä?
08.05.2015

Kovenevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä työttömistä puhutaan yhä useammin moralisoivaan sävyyn. Kyseenalaistetaan työttömien oikeus rationaalisiin talouslaskelmiin. Työttömyyden arvellaan olevan seurausta yksilön moraalisesta alennustilasta tyyliin ”kyllä tekevälle aina töitä löytyy”.

Osana moralisoivaa keskustelua on työttömyyden aiheuttamien kustannusten kauhistelu. Työttömyyskassoihin kohdistuu paineita. Julkinen sektori kuormittuu. Kuntatalous joutuu koville jo muutenkin vaativassa taloustilanteessa.

Oikeasti työttömyyden suurin kustannus tulee menetetystä työsuorituksesta. Kun 300 000 ihmisen antama työpanos jää syntymättä, menetetään valtava määrä arvonlisäystä. Kun ei synny työtä ja arvonlisäystä, ei myöskään synny myyntiä eikä verotuloja. Työttömät toki osallistuvat kansantalouden pyörittämiseen siinä määrin kun heillä on ostovoimaa. Myös työttömien raha kiertää tavaroiden ja palvelujen tuotantoon ja ylläpitää työllisyyttä. Palkkaverot ja arvolisäverot karttuvat myös työttömien varassa.

Työttömät eivät ole sivussa kansantalouden ylläpitämisestä.

Sdp:n keskeinen tavoite on työllisyyden parantaminen. Työllisyysasteessa tulisi päästä muiden Pohjoismaiden tasolle, eli selvästi yli 70%:n, kun nyt ollaan alle sen. Julkisen talouden pitkän ajan kestävyysvajeen poistamisessa työllisyyden parantamisella on aivan keskeinen merkitys. Uuden hallituksen tulisikin arvioida kaikkia päätöksiään työllisyyden vahvistamisen näkökulmasta. Ryhdikkäältä ja kunnianhimoiseltakin näyttävä yksipuolinen leikkaus- ja säästölinja sisältää isoja riskejä työllisyyden kehittymiselle. Vaarana on että hallitus syö kasvun eväät ja julkisen talouden tasapaino heikkenee entisestään.

Työttömyyskeskustelun hätkähdyttäviä puheenvuoroja ovat ne, joissa kylmän viileästi todetaan että noin 6%:n työttömyys on hyvä asia. Tähän tapaan filosofoi viimeksi Juhana Vartiainen Suomen Kuvalehdessä. Kansantaloustieteilijän analyysissä työttömyys on kilpailukykyä lisäävä tekijä. Työvoiman ylitarjonta antaa työnantajille mahdollisuuden hidastaa palkkojen nousua. Palkat ja siis kustannukset lähtevät nousuun siellä, missä työvoimasta on pulaa. Julmaa mutta johdonmukaista.

Yrityksillä ei siten ole intressiä poistaa työttömyyttä. Vahvasti viennistä riippuvaisen maan kansantalouden näkökulmastakin on kyseenalaista pyrkiä alle 6 %:n työttömyysasteeseen. Kustannusten nousu johtaisi viennin hiipumiseen ja vaihtotaseen heikkenemiseen. Tilanne toki ”korjautuisi” nopeasti, kun viennin vaikeudet johtaisivat työttömyyden kasvuun.

Miksi tästä kannattaa kirjoittaa? Siksi että kohtelisimme työttömiä reilusti ilman moralisointia. Jos 6 %:n työttömyys on kansakunnan menestymisen edellytys, eikö silloin ole pikemminkin syytä arvostaa työttömiä kuin tuomita tai halveksia heitä? He ovat reservi, työtä etsivä jono joka olemassaolollaan pitää yllä Suomen kustannuskilpailukykyä.

Tällaisessa asetelmassa yhteiskunnan on kannettava vahvemmin vastuuta työttömien palveluista, säännöllisestä terveydenhoidosta, kuntoutuksesta ja työ- ja toimintakyvyn ylläpitämisestä. Mitä paremmassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa työttömät ovat, sitä varmemmin he vaikuttavat työmarkkinoilla kilpailutekijänä, joka hidastaa palkkojen nousuvauhtia.

Me tulemme vielä!
21.04.2015

Lupausten synnyttämä kansalaisliike – perussuomalaiset - näyttää kasvavan tai ainakin vakiintuvan. Ajoittaiset säröt lupaajan imagossa eivät ole poistaneet lupausten vetovoimaa.

Muutosta parempaan lupaavat kaikki puolueet. Niin ovat luvanneet ennen ja lupaavat vastedeskin. Houkuttelevimmalta tuntuu silloin puolue, joka ei ole vielä koskaan voinut lupauksiaan pitää eikä niitä pettää. Muut tiedetään, mutta odotukset kohdistetaan tähän yhteen, jonka retoriikka on juuri niin vaikuttavaa kuin vastuun kannosta sivussa olleen liikkeen retoriikka vain voi olla.

Ero Keskustaan on silmiinpistävä. Puheenjohtaja Sipilää voi moittia pidättyvyydestä kantojen ottamisessa. Mutta vaikuttavasta retoriikasta häntä ei voi tuomita. Puolueessa ollaan tietoisia hallitusvastuun peilistä, jossa ontto retoriikka näyttää irvokkaalta ja synnyttää peilikuvassa myötähäpeää.

Retoriikalla, puhetaidolla, vaikutetaan ihmisten asenteisiin, odotuksiin ja toiveisiin. Retoriikka ei kuitenkaan ole koko totuus politiikasta. Politiikka on tekoja. Politiikka on valintoja eri vaihtoehtojen välillä. Retoriikalla on löysä suhde tosiasioihin. Se valikoi tosiasioista ne, jotka tehostavat retoriikan vaikuttavuutta. Politiikan sen sijaan tulee ottaa huomioon kaikki tosiasiat, koko arki. Retoriikka on parhaimmillaan taidetta ihmisten unelmilla. Politiikka on mahdollisen taidetta. Ei mahdottoman.

Mennyt vaalikausi osoitti tämän poikkeuksellisen kirkkaasti. Hallituksen keskeiset, isot hankkeet osoittautuivat mahdottomiksi toteuttaa. Retoriikka, kuten kuntauudistuksen huolellisesti kirjoitetut tavoitteet ja perustelut, eivät kyenneet murtamaan todellisuutta, joka ilmenee kuntapäättäjien asenteina ja perustuslain säädöksinä. Sote-uudistuksen tavoitteita oli helppo puolustaa, mutta keinojen kohdalla tosiasiat kävivät ylipääsemättömiksi. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, retoriikka ei voita tosiasioita silloin kun ollaan vastuussa.

On korkea aika sille, että retoriikkapuolue joutuu peilin eteen. Aika on juhlia vaalivoittoa ja aika ryhtyä hoitamaan maan asioita. Puolue, joka vaalikaudesta toiseen ylläpitäisi suosiotaan oppositiossa ollen, olisi käenpoika suomalaisessa demokratiassa. Elää sillä, että toiset tekevät raskaimmat työt. Itse ei ole valmis likaamaan käsiään vaan odottelee seuraavia juhlia.

Sdp:lle olisi oman haudan kaivamista pyrkiä hallitukseen perussuomalaisten jäädessä oppositioon. Meidän tappiomme syy on vaikeassa hallitustaipaleessa. Saimme tosin hyviäkin päätöksiä aikaan, mutta ne jäivät ikävien varjoon. Hallituksen kunnianhimoisimmat hankkeet eivät edenneet. Niitä yritettäessä oppositio sai aineksia retoriikalleen. Epäonnistuminen antoi kuvan kyvyttömyydestä päätöksiin. Meille olosuhteet olivat vaikeat. Sekä ulkoinen ympäristö, että hallituksen sisäinen ympäristö olivat meille haasteellisia. Mahdollisuuksia selkeisiin Sdp:n onnistumisiin oli liian vähän.

En usko, että kyse on isosta muutostarpeesta puolueen poliittisessa linjassa. Vasemmistoliiton tappio osoittaa mistä suunnasta ei ole löydettävissä menestystä. Perussuomalaiset menestyvät nyt kansallismielisemmällä retoriikallaan, mutta en toivo meidän seuraavan sitä tietä. En näe että Sdp:llä on muuta tietä kuin asiapohjaisuus. Retoriikan tulee nojata tosiasioihin ja lähteä siitä, että palaamme vielä hallitusvastuuseen.

Koska olemme demokratiassa, Sdp:n tulevaisuus on kansalaisten käsissä. Vaaleissa meitä verrataan muihin puolueisiin. Asiallinen vertailupohja saadaan vasta sitten kun perussuomalaiset, nykyinen retoriikkapuolue, on kantanut hallitusvastuuta yhden vaalikauden. Kansalaisten vaaleissa antama tuomio on oikea. Siitä ei ole valitusoikeutta. Mutta Sdp:n kannalta reilumpi tuomio saadaan vasta sitten kun retoriikkapuolue on kantanut vastuuta vaalikauden ajan. Sitten kun kansa tietää miten lupaukset on pidetty.

Nyt ei ole masennuksen aika. Sdp:llä on vaalitappiosta huolimatta riittäviä syitä vahvaan itseluottamukseen. Me tulemme vielä!

Venäjän tulkinnoilla pyrkimyksistämme on väliä
12.04.2015

Turvallisuuspoliittinen jännite Euroopassa on lisääntynyt. Vastakkainasettelu ja Euroopan jako idän ja lännen etupiireihin on palannut. Tässä jaossa Suomi kuuluu länteen. EU:n jäsenvaltiona olemme tuominneet Venäjän toimet Ukrainassa. Ensimmäisen kerran II maailmasodan jälkeen Suomi kohdistaa itänaapuriinsa painostustoimia. EU:n jäsenyys on meille turvallisuuspoliittinen valinta, joka mahdollistaa ja velvoittaa tähän. Tämä on oikein.

 Suomen intressinä ei kuitenkaan voi olla jännityksen lisääminen vaan sen vähentäminen. Venäjä on jatkossakin suuri naapurimme. Suomen turvallisuudelle suhde Venäjään on ydinasia. On toimittava niin, että Venäjällä ei synny epävarmuutta Suomen pyrkimyksistä. Vaikka EU:lla on yhteinen ulkopolitiikka, on Suomen silti itse huolehdittava luottamuksen säilymisestä Venäjän kanssa.

 Pohjoismaiden puolustusministerien lehtikirjoitus, jossa vahvistuvaa yhteistyötä argumentoidaan lisääntyneellä Venäjän uhalla, ei osoita erityisen viisasta diplomatiaa puolustusministerimme taholta. Lisääntynyttä turvallisuuspoliittista jännitettä ei vähennetä siten, että voimapolitiikan muutoksia perustellaan julkisuudessa epäluottamuksella eksplisiittisesti mainitun naapurimaan aikeita kohtaan. Rauha ei säily siten että julkisuudessa korostamalla jännitteitä, vaan pyrkimällä lieventämään niitä kaikin mahdollisin keinoin. Viittaukset voimapolitiikan vahvistamisen eivät lievennä jännitystä. Turha on syyttää Venäjän lausuntoja sapelin kalisteluksi (pääministerin arvio) jos itse annamme lausuntoja, jotka Venäjälle tulkitaan sellaisiksi. Venäjän tulkinnoilla pyrkimyksistämme on väliä.

 Juuri tässä tilanteessa rehellinen natokeskustelu on nyt välttämätöntä. Tällainen rehellinen keskustelu ei ole mahdollista ilman, että samalla analysoidaan suhdettamme Venäjään. Muu olisi teeskentelyä tai silmien sulkemista. Historia ja sankarihautausmaat todistavat, että Suomella ei milloinkaan ole varaa välinpitämättömyyteen Venäjän turvallisuusintressejä kohtaan. Me kuulumme länteen, mutta olisi tyhmää katsella vain länteen.

 Suhde itään on ollut hedelmällinen silloin, kun se on perustunut luottamukseen ja kunnioitukseen. Tässä olennaista on kykymme vakuuttaa Venäjä siitä, ettei Suomi eikä Suomen aluetta käyttäen mikään muukaan valtio tule olemaan turvallisuuspoliittinen uhka Venäjälle. Tähän tarvitsemme omat, itsenäiset puolustusvoimat. Mutta sitä sopii epäillä lisäisikö jäsenyys Natossa luottamusta Suomen ja Venäjän välillä. Päätösten tulee perustua laajaan, rehelliseen analyysiin.  Meidän etumme on että turvallisuuspoliittiset jännitteet Suomen ja Venäjän välillä pysyvät lievinä. Se on paras rauhan tae. Myös ollessamme EU:n jäsenvaltio.

Valistuksen projekti on kesken?
02.04.2015

Olen kuvitellut suomalaisten olevan valistunutta kansaa, jonka käsitys maailmassa perustuu tieteeseen ja luotettavaan informaatioon. Olen luottanut koululaitoksemme kykyyn jakaa tieteellisen maailmankuvan rakennusaineena olevaa tietoa koululaisille yhdenmukaisella tavalla siten, että ihmiset kykenevät erottamaan toisistaan tiedon, mielipiteen ja uskomukset.

Iltalehden teettämä kysely suomalaisten uskomuksista herättää kysymyksen onko tässä onnistuttu. Kyselyn mukaan vain 75% vastanneista uskoo tieteelliseen tietoon perustuvaan evoluutioteoriaan, jonka mukaan ihmiset ja apinat polveutuvat samoista esi-isistä. Kun samaa asiaa kysyttiin kristillisiin yhdyskuntiin kuuluvilta, tulos on vielä kehnompi. Vastanneista vain 64% uskoo, että ihmiset ja apinat polveutuvat samoista esi-isistä.

Tulos on niin karmea, että tekisi mieli ajatella, että kysely on toteutettu epäonnistuneella tavalla. Kun panelistit on rekrytoitu Iltalehden verkkopalvelun käyttäjistä, herää tietysti kysymys, kuinka edustava tulos silloin saadaan koko väestöä ajatellen. Oletan nyt kuitenkin, että tulos on vähintään suuntaa-antava.

Kysyttäessä kumpi on uskottavampi, Raamatun luomiskertomus vai tieteen esittämä teoria maailman synnystä, vastaukset eroavat samansuuntaisesti. Kristilliseen yhdyskuntaan kuuluvista 12% pitää Raamatun luomiskertomusta uskottavampana. Niistäkin, jotka eivät kuulu kristilliseen yhdyskuntaan, 3% pitää Raamatun luomiskertomusta uskottavampana kuin tieteen esittämää teoriaa. Kummassakin ryhmässä selvästi suurempi osuus kuitenkin pitää tieteen esittämää teoriaa uskottavampana kuin Raamatun luomiskertomusta. Tärkeä havainto on, että kristillisiin yhdyskuntiin kuuluvista 47% pitää Raamatun luomiskertomusta vertauskuvallisena, joka ei ole ristiriidassa tieteeseen perustuvan maailmankuvan kanssa. Niistä, jotka eivät kuulu kristillisiin yhdyskuntiin vain 18% tulkitsee Raamatun luomiskertomukset vertauskuvallisiksi.

Sekä Suomen koululaitos, että luterilainen kirkko ovat epäonnistuneet valistuksen perillisinä. Molempien tavoitteena käsittääkseni on, että uskonnollisen uskon tai mielipiteen ei tulisi syrjäyttää tieteellistä tietoa. Onnistuminen valistuksen perinteen välittämisessä tulisi näkyä siten, että jokainen valitsisi vastausvaihdoksi ”Raamatun luomiskertomus on vertauskuvallinen, joten se ei välttämättä ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Tämä vastaa tieteellisen raamatuntutkimuksen tämänhetkistä käsitystä. Tältä pohjalta toimitaan luterilaisen kirkon rippikouluopetuksessa.

Luterilainen kirkko on vuosisatojen ajan opettanut, ettei Raamattu ole luonnontieteen oppikirja. Se ei myöskään ole talonrakennuksen, terveydenhoidon tai sotatieteen oppikirja. Raamattu ei väittele luonnontieteessä saavutettavan, jatkuvasti uudistuvan tiedon kanssa. Kristilliseen yhdyskuntaan kuuluvien keskimääräistä suurempi vaikeus uskoa tieteelliseen evoluutioteoriaan osoittaa, että opetus ei ole aivan saavuttanut tavoitettaan. Kun kyselyn vastausprosentti on vain 31, olisi kiinnostavaa tietää minkälaisia kristillisiä yhteisöjä evoluutioteorian kieltävät henkilöt edustavat.

Erityisen hämmästyttävää on se, että niistäkin, jotka eivät kuulu kristilliseen yhdyskuntaan, vain kolme neljästä uskoo evoluutioteoriaan. Olisi kiinnostavaa tietää, mitkä asiat heidän kohdallaan synnyttävät vahvan epäilyn. Mikä on se heille vaihtoehtoinen maailmankuvan perustana oleva teoria, joka syrjäyttää yleisesti opetetun evoluutioteorian?

Kysely, jos tuloksia pidetään luotettavina, antaa aiheen terävöittää sekä luonnontieteiden että filosofian opetusta koulussa. On kyettävä erottamaan toisistaan tieteelliseen tietoon perustuvat teoriat ja uskonnolliseen uskoon perustuvat näkemykset. Iltalehden kysely antaa vähintään syyn tehdä kattavampi tutkimus siitä, miten suomalaiset suhtautuvat luonnontieteen tuloksiin ja teorioihin maailmankuvansa perustana.

EU kykenee puolustamaan arvojaan
09.03.2015

Komission puheenjohtaja Juncker tuli sitten esittäneeksi, että EU tarvitsee oman armeijan puolustamaan eurooppalaisia arvoja. Taustatekijäksi tällaiselle tarpeelle Juncker mainitsi Venäjän viimeaikaisen toiminnan.

Ajatus on sinänsä ymmärrettävä. Venäjä on toiminnallaan Ukrainassa, ensin Krimillä ja nyt Itä-Ukrainassa loukannut sekä eurooppalaisia arvoja että kansainvälisiä sopimuksia. Tänään tulleen tiedon mukaan Venäjän johto on myöntänyt avoimesti, että Krimin siirtäminen osaksi Venäjää oli suunniteltu ja harkittu teko. Venäjä toteutti Krimin ”palauttamisessa” kuten se itse operaatiota nimittää, omia kansallisia arvojaan. Härskiä toimintaa.

EU on jäsenvaltioidensa yhteisellä äänellä tuominnut Venäjän toimet. Lisäksi se on kohdistanut erinäisiä pakotetoimia Venäjään. Näin tehdessään EU on puolustanut omia arvojaan.

Tähän saakka kaikki on ilmeistä. Mutta kun Juncker puhuu EU:n yhteisen armeijan perustamisesta arvoja puolustamaan, herää kysymys, miksi tällainen perustelu.

Armeijoita ja niiden toimia on kautta vuosisatojen perusteltu valtioiden ja kansojen tai muiden yhteisöjen arvojen puolustamisella. Myös hyökkäys- ja valloitussotia on perusteltu arvojen puolustamisella silloin kun jokin toisenlaista arvomaailmaa edustava valta alkaa jossain voimistua. Ristiretkien merkeissä käydyt sodat ja erilaiset kristinuskon eri suuntien väliset veriset konfliktit perustuivat nekin käsitykseen että arvojen puolustamiseen tarvitaan aseita.

Arvoilla on merkitystä käytännön elämän kannalta. Venäjän johdon nykyretoriikassa otetaan selkeästi etäisyyttä läntisen maailman, mm. Euroopan elämäntavassa ilmeneviin arvoihin. Lännen sanotaan edustavan arvoliberaaliudessaan moraaliltaan rappeutuvaa maailmaa. Tässä tulkinnassa kansojen ja yksilöiden ryhdikkyys ja voima nojaavat konservatiiviseen arvomaailmaan. Lännen arvoliberaalille maailmalle on ominaista yksilön ihmisoikeuksien ja sananvapauden korostaminen. Korostus näkyy sekä puheen tasolla että oikeusvaltiorakenteiden vahvuudessa.

Ääri-islamistinen Isil liike edustaa sekin omaa arvomaailmaansa. Muuta maailmaa järkyttävät teloitusvideot havainnollistavat Isilin harkittua valmiutta tappaa viattomia siviilejä oman autoritääriseen valtaan perustuvan valtionsa rakentamistyössä. Yksilöllä ei ole mitään ihmisarvoa, ei edes niillä, jotka jostain syystä ovat lähteneet etsimään itselleen turvaa Isilin piiristä.

Tarvitseeko EU armeijan puolustamaan omia arvojaan? Ensimmäiseksi pitäisi varmistua siitä, että EU:lla on riittävän yhteinen käsitys sen arvoista. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa EU:lla on vielä paljon opittavaa yhteisen äänen löytämisessä. Suhtautuminen Venäjään Ukrainan kriisissä on ollut kova harjoitus EU:lle. Siinä harjoituksessa on kohtalaisen hyvin löydetty yhteinen ääni. Tämä ei silti todista, että EU:n arvot kaikessa olisivat yhteisiä. Unkari on hyvä ikävä esimerkki EU:n jäsenvaltiosta, joka ottaa etäisyyttä EU:n arvoihin. Millaiseen arvojen puolustamiseen Unkari olisi valmis EU:n armeijan voimin?

Komission puheenjohtaja Juncker toivoo yhteistä armeijaa siksi, että jospa sen avulla EU löytäisi itselleen selkeämmin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja uskottavan sellaisen. Mielestäni järjestys on väärä. Ensin tulisi olla yhteinen tahto. Vasta sen jälkeen yhteinen armeija. En halua että kenraalit sanovat mitä EU:n tulee tavoitella ja tahtoa.

Ei nykyinen EU ole vailla puolustuskykyä. Valtaosa jäsenmaista kuuluu sotilasliitto Natoon. Niillä, jotka eivät ole Naton jäseniä, on omaa kansallista puolustuskykyään, josta ne huolehtivat voimavarojensa mukaan. Toki puolustussodan koordinointi hajanaisessa yhteisössä olisi haasteellista verrattuna Yhdysvaltain liittovaltion armeijan toimintakykyyn ja organisaatioon.

Jos jossain Euroopan tulevassa historiassa päädytään EU:n liittovaltioon, silloin kysymys yhteisestä armeijasta nousee luontevasti harkittavaksi. Nyt ollaan kaukana liittovaltiosta ja olisi outoa edetä liittovaltiorakenteeseen armeija edellä.

Eurooppalaiset arvot ovat puolustamisen arvoisia. Niiden puolustamiseen ei tarvita EU:n yhteistä armeijaa. Tärkeätä on huolehtia omalla lainsäädännöllä demokratian, oikeusvaltion, riippumattoman median, sananvapauden, kehittyvän talouden ja työllisyyden, laadukkaan koulutuksen ja kattavan sosiaaliturvan ja palvelujen säilymisestä Euroopassa. Eurooppalainen ymmärrys demokratiasta asettaa rajat pääoman ja markkinavoimien ylivallalle. Huolehtiessamme näistä vahvuuksistamme varmistamme, että eurooppalaiset arvot jatkavat voittokulkuaan ja osoittavat toimivuutensa vakaan yhteiskunnan ja kansalaisten hyvän elämän perustana. Ei Venäjä eikä Isil kykene tarjoamaan pidemmällä tähtäimellä mitään vastaavaa omien arvojensa pohjalta.

Hyvä kuuluu jokaiselle
06.03.2015

Sosiaali- ja terveyspalveluissa jaettava hyvä saavuttaa vain osan kansalaisista. Odotusajat palveluun pääsemiseksi vaihtelevat kohtuuttomasti kuntien välillä ja jopa yhden ja saman kunnan sisällä. Myös erot palvelujen laadussa ovat suuret. Hyvä ei ulotu jokaiselle kansalaiselle siten kuin tulisi ulottua. Perustuslain 19§:ssä taatut sosiaaliset perusoikeudet ja 6 §:ssä taattu yhdenvertaisuus eivät toteudu riittävällä tavalla. Tähän on saatava muutos.

Laaja poliittinen ja asiantuntijoiden yksimielinen näkemys on, että kehittäminen on toteutettava kahden integraation kautta. Ensinnäkin yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen saman toimijan alle. Toiseksi yhdistetään perustason (esimerkiksi terveyskeskukset) ja vaativan tason palvelut (esimerkiksi erikoissairaanhoito) saman järjestäjätahon alle. Kun erikoissairaanhoito jo nyt on kuntia suuremmilla ja kuntien yläpuolella olevilla järjestäjätahoilla, on selvää, että myös uudistuksessa järjestäjätahon on oltava merkittävästi kuntia suurempi. Pitää olla leveämmät hartiat kun vastataan vaativista palveluista.

Tähän saakka yksimielisyys ja etenemismahdollisuudet näyttivät selvältä. Mutta sitten vaikeudet alkoivat ja lopulta ratkaisu perustuslaillisten ongelmien takia jäi syntymättä. Peri kuukautta enemmän aikaa, niin käsissä olisi saattanut olla hyväksyttävä ratkaisu.

Tästä on nyt jatkettava tulevalla vaalikaudella. Integraatiota koskeva hahmotus ja tavoite leveämmistä hartioista tulee säilyttää. Se mitä tarvitaan, on johdonmukainen, tehokas ja perustuslain mukainen hallinto ja rahoitusmalli. Vaihtoehtoja, jotka mahtuvat nykyisen perustuslain sisään, on monia.

 

Perustuslaki antaa mahdollisuuden muodostaa erityistä tehtäväkokonaisuutta hoitamaan kuntia suurempia alueellisia hallinnon tasoja, joiden toiminnasta vastaa suorilla vaaleilla valittu hallintoelin ja joilla olisi oman alueensa kansalaisiin kohdistuva verotusoikeus. Lainsäätäjän harkittavissa on kuinka monta aluetta maahan olisi tarkoituksenmukaisinta muodostaa. Eniten on ollut puhetta maakuntamallista, jolloin alueita olisi enintään 20. Tällöin useat alueet jäisivät niin pieniksi väestöpohjaltaan, että toiminnan tehokkuushyötyjä olisi mahdotonta saavuttaa. Järkevämpää olisi, että näitä itsehallinnollisia alueita olisi 10-15. Tosin perustuslaki ei aseta estettä sillekään, että muodostettaisiin viisi aluetta hallituksen alkuperäisen esityksen sote-alueiden mukaisesti. Tällöin jokaisella sotepalveluita järjestävällä alueella olisi yliopistosairaala.

Aluehallinnollinen malli merkitsisi uuden verottajan luomista. Kustannukset jakautuisivat johdonmukaisella tavalla alueen veronmaksajien kannettavaksi. Malli olisi kannustava samalla tavalla kuin nykyisissä kunnissa. Tehokkuudesta palvelujen järjestämisessä palkittaisiin mahdollisuudella keventää verotusta aluehallinnollisella tasolla. Olisiko tällaisessa mallissa kunnilla riittävä kannuste kaikissa toimissaan edistää kunnan jäsenten terveyttä, olisi yksi pohdittava kysymys.

Uuden verottajan tuleminen edellyttäisi laajoja laskentatoimia sen selvittämiseksi millaiseksi veroprosentin tulisi kullakin alueella muodostua. Lisäksi tulisi saada arvio siitä, millaiseksi kuntien jäljelle jäävä veroprosentti muodostuisi, kun soten rahoitusvastuu otettaisiin kunnilta pois kokonaan. Kuinka suurta vaihteluväliä pidettäisiin perustuslain näkökulmasta hyväksyttävänä kuntien jäljelle jäävän veroprosentin osalta eri kuntien välillä?

Valmistelutehtävänä aluehallinnollinen malli tuntuu siinä määrin vaativalta, että houkutus jatkaa soteratkaisun etsimistä kuntayhtymämallin pohjalta lienee juuri nyt suuri. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintöluonnos ja perustuslakivalokunnan lausunto antavat viitteitä siitä, mikä ei ole mahdollista ja mikä voisi olla mahdollista.

Kuntayhtymämallin ongelmat perustuslain kannalta ovat kirkastuneet prosessin myötä. Kuntayhtymät muodostuvat ongelmallisiksi silloin kun jäsenkuntien kokoerot ovat suuret. Vaikka käytetään äänileikkureita isojen kuntien yksinvallan estämiseksi, pienten kuntien äänivalta jää siitä huolimatta vähäiseksi. Mitä pienemmät ovat kuntayhtymän jäsenkuntien kokoerot, sitä selkeämmin ja reilummin äänivalta jakautuu kuntien kesken. Ison kunnan näkökulmasta äänileikkurin käyttö voi puolestaan tuntua epäreilulta, jos rahoitusvastuu alkaa merkittävästi eriytyä äänivallasta.

Esitetyissä malleissa oli päätöksentekomenettelyä koskevin säännöksin estetty ison kunnan yksinomainen määräysvalta kuntayhtymässä. Tästä huolimatta pienten kuntien ja kunnan asukkaiden vaikutusmahdollisuus siihen, miten heidän maksamiaan kuntaveroja käytetään sotepalvelujen järjestämisessä, jäi perustuslain näkökulmasta vähäiseksi. Kunnallisen itsehallinnon sisään kuulunee paitsi kunnan verotusoikeus myös oikeus päättää miten kerättyjä veroja käytetään. Esitetyissä malleissa lähes puolet kunnan keräämistä veroista olisi ilman kunnan päätöstä teknis-laskennallisin perustein siirretty kuntayhtymän päätösvallan alaisuuteen. Malli olisi ollut väljästi analoginen sille, että kuntayhtymällä olisi verotusoikeus jäsenkuntiinsa.

Keskeiset ongelmat kuntayhtymämallista poistuisivat, jos pienet kunnat toimeenpanisivat kuntaliitoksia niin, että kokoerot kuntayhtymien jäsenkuntien välillä oleellisesti pienenisivät. Jokaisella kunnalla olisi tällöin muihin verrattuna kohtuullisessa määrin äänivaltaa kuntayhtymän hallinnossa. Tällainen kehitys on kuntien omissa käsissä.

 

Rahoituksen osalta voi ajatella myös muita vaihtoehtoja kuin esitetty kapitaatiomalli. Nykyisen sairaanhoitopiirin mallin rahoitustapa on päältä katsoen kansanvaltainen, mutta ongelmana on kustannusten karkaaminen. Kunnat päättävät ostoista ja maksavat suoritteiden mukaan. Kunnat eivät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kykene itse tuottamaan erikoissairaanhoitoa vaan joutuvat ostamaan palvelut kuntayhtymältä tai muilta palvelun tuottajilta. Kun palvelut on järjestettävä, ei kunnilla lopulta ole ohjausvaltaa kustannusten muodostumiseen. Kunnanvaltuuston tehtäväksi jää laskujen maksaminen.

 Perustuslaki ei aseta estettä sille, että sotepalvelut rahoitettaisiin kokonaan valtion keräämistä verotuloista. Valtio voisi rahoittaa sotepalveluja järjestävän kuntayhtymän tai aluehallinnollisen organisaation toiminnan. Kustannukset pyysivät kurissa kun valtio asettaisi toiminnalle menokehyksen. Tässä ratkaisussa valtion verotusta jouduttaisiin jokin verran kiristämään. Vastaavalla osuudella kevennettäisiin kuntaveroa, kun tehtävät ja rahoitusvastuu siirtyisivät kunnilta pois.

 

Ajatuksen vapaassa juoksussa mieleen tulee myös selkeä malli, jossa valtion aluehallintoyksiköiksi palautettaisiin viisi lääniä ja annettaisiin niiden tehtäväksi sotepalvelujen järjestäminen. Läänien toimintaa koordinoisi ja valvoisi ministeriö ja rahoitus tulisi valtiolta. Lopulta on valtion tehtävä varmistaa että hyvä tulee jokaisen osaksi. Maaherra olisi sopiva titteli henkilölle,  joka alueellisella tasolla johtaa toimintaa, joka varmistaa että näin todella tapahtuu.

 Kun aluehallintoa joka tapauksessa kehitetään, olisi viisasta käyttää kaikesta huolimatta aikaa sen tutkimiseen, löytyisikö siitä kokonaisuudesta kaikkein paras kehys myös sotepalvelujen järjestämistavan uudistamiselle. Olen jyrkästi eri mieltä niiden kanssa jotka sanovat: ”Tärkeintä on että tehdään päätöksiä.” Minusta sitäkin tärkeämpää on että ei tehdä tilannetta huonontavia päätöksiä. Hyvä kuuluu jokaiselle.

« EdellinenSeuraava »
1 2 3 4 5 6 7 ... 20 21 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu