Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

Laiska pääoma ja oleskeluyhteiskunta
01.02.2013

On selvää, että hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen edellyttää keskimäärin ja yhteensä riittävää toimeliaisuutta sen jäseniltä. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole todellisuus, joka tarkoittaisi sitä, että kukin meistä voisi pysyttäytyä vain omalla mukavuusalueellaan. Ihmiseksi kasvamisen tärkeisiin taitoihin kuuluu kyky sietää ajoittaista epämukavuusalueelle joutumista. Mukavuusalueelle jämähtäminen johtaa surkastumiseen, lihasten ja mielen.

Työn tekeminen ei aina ole kivaa, mutta siitä saatava korvaus lisää mahdollisuuksia etsiytyä omalle mukavuusalueelle, vaikkapa oleskelemaan, jos siltä tuntuu. Opiskelu ammattia ja tutkintoa varten voi tuntua ajoittain ikävältä puurtamiselta, mutta lisää selvästi mahdollisuuksia päästä kiinni elämänmuotoon, jossa mukavuusalueella viipyily on usein kohdalle sattuvaa.

90-luvun laman iskeydyttyä suomalaiseen yhteiskuntaan konkurssit seurasivat toistaan ja työttömyysluvut räjähtivät rakettimaiseen nousuun. Työmahdollisuuksien kadottua sadoille tuhansille ihmisille koitti vastentahtoinen oleskeluyhteiskunta. Taito työn tekemiseen oli olemassa, samoin luja halu työhön ja todellinen tarve työstä saatavalle palkalle. Valtakunnan politiikan tasolla tiedettiin, ettei lama johtunut rahan loppumisesta vaan siitä, että pääomat eivät uskaltautuneet investoimaan uudenlaisessa markkinatilanteessa. Jotta vastentahtoisesta oleskeluyhteiskunnasta eroonpääsemiseksi oli saatava laiska pääoma liikkeelle.

Verotusta koskevaa lainsäädäntöä muutettiin radikaalisti. Pääomatulojen verotus eriytettiin ansiotulojen verotuksesta. Pääomatuloille asetettiin kiinteä verokanta samalla kun ansiotuloja verotettiin edelleen progressiivisen asteikon mukaisesti. Tapahtui, mitä toivottiin. Pääomat uskaltautuivat liikkeelle. Investoinnit alkoivat kasvaa ja uutta toimeliaisuutta syntyi. Työvoiman kysyntä vahvistui ja työttömyysluvut alkoivat kaunistua. Alempi ja ennustettava verokanta vähensi laiskana löhöilevän pääoman epäluottamusta markkinoihin. Kymmenet tuhannet toimettomina työtä odottaneet löysivät uuden työn pariin.

Verotuksen eriyttämisellä on ollut myös negatiivisia vaikutuksia. Talouskasvun aikana tapahtunut pääomatulojen kasvu on merkinnyt tuloerojen kasvua. Nettotuloerojen kasvua normaalisti tasaava tuloverotus ei ole tässä ratkaisussa toiminut, kun suurituloisimpien veroaste -  progression puuttuessa  -  on ollut merkittävästi alempi kuin keskituloisten. Kun lisäksi yhä useammalle ammatinharjoittajalle on tullut mahdolliseksi muuttaa palkkatulojaan pääomatuloiksi, on tilanne muodostunut kohtuuttomaksi ja epäoikeudenmukaiseksi tavallisen palkansaajan näkökulmasta. Verorasitus ei jakaudu oikeudenmukaisesti.

Tästä syystä hallitus on sosialidemokraattien johdolla kiistänyt pääomatulojen veroastetta ja rakentanut sen sisälle progressiivisen elementin. Tulolajien verotus on kuitenkin edelleen pidetty erillään, jotta laiskana löhöävän pääoman kiinnostus investointitoimintaan pysyisi vireillä.

Investoinnit eivät ole riippuvaisia vain pääomatulojen verotuksen tasosta. Jota verotuksella olisi merkitystä, tarvitaan tuloja. Pääoma odottaa, että investoinnit ovat taloudellisesti tuottavia. Pääoma etsii yrityksiä ja hankkeita, joilla se näkee olevan uskottavia tai vähintään todennäköisiä menestymisen mahdollisuuksia markkinoilla. Investointien kannattavuus riippuu siitä, minkälaista tavaroiden ja palvelujen niukkuutta markkinoilla on ja siitä, miten paljon ostovoimaa markkinoilla on odotettavissa.

USA:n ja Euroopan rahoituskriisi on synnyttänyt suuria määriä laiskaa pääomaa. Rahaa on, mutta se on pelokasta, varovaista ja laiskaa lähtemään liikkeelle. Pelon taustalla ovat toteutuneet luottotappiot, jotka johtuvat sekä lainan ottajien maksukyvyttömyydestä että vakuutena olevien kiinteistöjen omaisuusarvojen romahtamisesta. Investoinnit ovat johtaneet kupliin, jossa on pelkkää ilmaa niin että aktiivinen pääoma nyt haukkoo henkeään ja vetäytyy petiin oleskelemaan ja lepäämään.

Euroopan keskuspankin roolina on antaa tekohengitystä, kun markkinaehtoinen pääoma on sairaslomalla. Rahoitus ja investoinnit pyritään turvaamaan, jotta työllisyys- ja talouskasvu viriäisi uudelleen.

Kysynnän ja kotimarkkinoiden kannalta on tärkeää, että kotitalouksien toimeentulo turvataan. Pääomia tulee palkkauksen ja verotuksen avulla siirtää kansalaisten käyttöön, jota ne eivät laiskana makaa ja pysäytä talouskehitystä. Vähiten on laiskaa pääomaa heillä, joilla on pienimmät tulot. Varmin tapa aktivoida pääomia ja siten torjua oleskeluyhteiskuntaa on turvata pienituloisten ja alemman keskiluokan nettotulojen tulokehitys.

Kysymys oleskeluyhteiskunnasta maailmankatsomuksellisena valintana on vakava asia. Paljon vakavampi on kysymys laiskottelevan pääoman liikkeelle saamisesta. Suurten perintöjen kohdalla riski on, että molemmat iskit toteutuvat. 

Torikauppa ja inhimillinen kehitys
21.01.2013

Rymättyläläissyntyistä varhaisperunanviljelijän poikaa ei hämmästytä, että markkinatalouden englanninkielinen nimi on market economy. Kausituotteiden torikauppa on tyypillisin esimerkki markkinataloudesta, jossa hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Torikaupassa asiakas etsii tuotetta, jonka laatu / hinta suhde on korkein mahdollinen.

Kotimainen varhaisperuna tulee myyntiin alkukesästä, parhaimmillaan jo ylioppilasjuhliin, mutta viimeistään juhannukseksi. Ensimmäiset myyntierät ovat pieniä, koska tuotannon varhentaminen onnistuu vain poikkeuksellisen edullisissa viljelyolosuhteissa. Kun myytävää on vähän ja kun uusi peruna on kovin kysyttyä, asettuu ensimmäisten perunoiden hinta korkealle.

Viljelijä tietää tämän. Siksi hän on halukas investoimaan viljelymenetelmiin, joilla satoa voidaan varhentaa. Erilaiset muovit, harsot tai kasvihuoneet ovat suuri kustannuserä, mutta jos hyvin käy, investointi kannattaa. Ensimmäisten perunoiden odotettavissa oleva korkea myyntihinta kannustaa investoimaan myös sadetuslaitteisiin kuivuuden ja hallantorjunnan takia. Lisäksi ja tietenkin tuotantopanoksia kasvatetaan tehtyinä työtunteina.

Tuottaja pyrkii saamaan tuotteensa markkinoille tilanteessa, jossa vallitsee niukkuus. Kuten Sixten Korkman kirjassaan Talous ja utopia (2012)  muistuttaa, markkinataloudessa niukkuus johtaa hinnan kohoamiseen. Sadon varhentamisessa laadun siitä kärsimättä on kyse yhdenlaisesta innovaatiosta. Innovaatiosta, joka tuottaa selvän kilpailuedun muihin nähden. Pyrkimys päästä ensimmäisenä markkinoille ohjaa innovatiiviseen toimintaan.

Varhaisperunan torikaupassa hinta muuttuu vauhdilla. Viikon kuluessa ensimmäisten perunoiden ilmaantumisesta hinta putoaa selvästi. Kun niukkuus vähenee, sen hintaa korottava vaikutuskin heikkenee. Hinnan pudotessa kysyntä kasvaa ylläpitäen suhteellista niukkuutta ja tämä hillitsee perunan hinnan laskua. Muutamassa viikossa markkinoille tulee perunaa täyttämään olemassa oleva kysyntä kokonaan. Hinta laskee tasolle, jossa kannattavuus perustuu suhteellisen pieniin investointeihin ja laajaan myyntivolyymiin. Merkitystä on tällöin koneellisilla korjuumenetelmillä ja logistiikkaketjuilla pelloilta tukkumyynnin kautta loppuasiakkaalle.

Varhaisperunan torikaupassa se, joka on saanut huonomman myyntipaikan, joutuu pudottamaan hintaa muita enemmän. Muistan, miten tärkeänä Turun kauppatorin ”maalaistenriveissä” pidettiin penkin pääpaikan saamista. Se takasi paremman kysynnän kuin paikka penkkirivien välissä. Kokenut perunanmyyjä osasi asettua autonsa kanssa torille tulevien myyjien  jonoon siten, että pääpaikan saaminen oli todennäköistä.

Varhaisperunan tuottajat ovat selvillä siitä, että niukkuus on tärkeä asia yritystoiminnan tuloksen kannalta. Keskinäinen kilpailu päästä markkinoille ensimmäisten joukossa, on johtanut yhä suurempiin investointeihin. Kun jokainen sitten tuo perunansa myyntiin yhtä aikaa, katoaa niukkuus saman tien. Hinta putoaa ja kaikki joutuvat kärsimään. Jota näin ei kävisi, ryhtyivät tuottajat, vuosia sitten vapaaehtoisesti rajoittamaan tuotteensa markkinoille viemistä. Itsesäätely nähtiin tarpeelliseksi koska koettiin, että markkinamekanismi ei varmista riittävästi tuottajan tekemien investointien kannattavuutta. Varhaisperunan markkinoille saattamisen rajoittaminen on kuitenkin vaikeata, koska tuotteen laatu heikkenee nopeasti, jos peruna kasvaa maassa liian vanhaksi.

Varhaisperunan tuonnin vapauduttua tilanne on tietenkin muuttunut. Ruotsalainen peruna valmistuu rymättyläläistä aikaisemmin. Tuonti poistaa niukkuutta suomalaisilta markkinoilta. Tuotannon rajoittamista itsesäätelyn keinoin joudutaan arvioimaan uudelleen. Suomalaisen viljelijän on mietittävä uusia keinoja tuotteensa kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Keskeiseksi tulee taito vahvistaa mielikuvaa kotimaisen ruoan puhtaudesta, tuoreudesta ja muista laadullisista ylivoimatekijöistä tuontiperunaan verrattuna.

Varhaisperunan torikauppa on valaiseva esimerkki siitä, miten markkinatalouden keskeinen piirre on sykähdyksellisyys ja tempoilevuus. Se kannustaa tehokkuuteen ja innovatiivisuuteen mutta myös riskin ottoon. Se sisältää mahdollisuuden suuriin voittoihin mutta myös suuriin tappioihin. Varhaisperunan viljelijä tietää tämän. Voitot ja tappiot ovat hänen omiaan. Hänen kanssaan perhe iloitsee tai kärsii. Mutta mikään yhteiskunta ei kadu yksittäisen varhaisperunan viljelijän suuriinkaan tappioihin. Jos sen sijaan kyse on satoja ihmisiä työllistävästä yrityksestä tai tuhansia yrityksiä rahoittavasta pankista, ovat tappioiden seuraukset vakavat.

Suomen 90-luvun pankkikriisi ja nykyinen finanssikriisi Euroopassa ovat seurausta markkinatalouden sykähdyksellisyydestä ja tempoilevuudesta. Rahoituslaitokset ovat tehneet virheitä päätöstensä sisältämien riskien suuruutta arvioidessaan. Yhdysvalloissa pankit ovat syyllistyneet samaan. Kun USA:ssa tehtiin päätös, että markkinatalouden periaatteiden mukaisesti annettiin liian suuria riskejä ottaneen pankin kaatua, seuraukset koituivat kohtalokkaiksi niin Yhdysvalloille kuin Euroopalle ja Suomellekin. Rahoitusmarkkinoille syntyi tavaton epäluottamus ja yritysten lainansaanti vaikeutui. Investoinnit ja rakentaminen hiipuivat. Työttömyys kasvoi voimakkaasti. Seurauksena oli 2008-9 syvä taantuma.

Tapahtunut kehityskulku on osoitus siitä, ettei markkinatalous kykene turvaamaan kohtuullista yhteiskunnallista ja talouskehitystä omien mekanismiensa avulla. Kansallisessa ja kansainvälisessä taloudessa toimii lukemattomia tahoja, joiden kaatuminen konkurssiin aiheuttaisi merkittäviä vaurioita yhteiskunnille ja inhimilliselle kehitykselle. Isot eurooppalaiset pankit kuuluvat tähän joukkoon. Siksi on välttämätöntä, että pankkivalvontaa kehitetään ja rahoituslaitosten riskinottoa rajoitetaan EU:n ja euroalueen yhteisin päätöksin.

Torikauppaa on kiva katsoa ja kokea, Suomessa ja muualla maailmassa. Mutta sen logiikka ei riitä varmistamaan vakaata inhimillistä kehitystä suurten talousyksiköiden maailmassa, globaalissa taloudessa.  

Tinkiminen omista eduista
04.01.2013

Tasavallan presidentin halu jatkaa ministerien aloittamaa vapaaehtoista omista eduistaan tinkimistä on nostanut päivälehtien sivuille hyväosaisten kasvogallerioita. Isopalkkaisiksi tunnetuille on annettu tilaisuus kertoa, olisivatko valmiita harkitsemaan omista eduistaan tinkimistä. Ilmassa on suuren moraalisen uudistumisen merkkejä. Osa kommentaattoreista ihastelee syntymässä olevaa murrosta. Osa yrittää hahmottaa, mihin suurempaan kuvaan tämä moraalinen murros liittyy.

Onko kyseessä kansalaisille osoitettu viesti, että kohta ovat edessä ankeat ajat, jolloin saavutettuja etuja joudutaan leikkaamaan kautta linjan? Vai onko kyseessä populistinen veto, jolla suppea poliittinen eliitti pyrkii lisäämään kansansuosiotaan? Uskon enemmän edelliseen selitykseen. Eliitin tämän kaltaiset ratkaisut ovat poikkeuksellisia ja havainnollistavat, että elämme poikkeuksellisia aikoja. Viesti kuullaan, mutta mitä sillä kannattaa tehdä, onkin toinen kysymys.

Kyse ei ole vaikuttavasta yhteiskunnan varojen uudelleen jakamisesta. Ei siitä, että eliitin palkanalennuksilla mahdollistettaisiin julkisen talouden aukkojen paikkausta. Yhteiskunnallisen ja elinkeinoelämän eliitin palkkojen alennuksilla ei ole myöskään vaikutusta Suomen kilpailukykyyn. Johtajien palkoilla ei ole suurta merkitystä ison yritysten kokonaiskustannusten syntymiseen. Kilpailukykyyn vaikuttaa enemmän, miten hyviä johtajia yritykset onnistuvat rekrytoimaan ja miten helposti ne pääsevät huonoista johtajista eroon.

Teologian opiskeluajalta 80-luvun alusta muistan parhaiden ystävien kanssa käydyn perinpohjaisen ja ahdistuneen keskustelun rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta. Pohdimme kirkon kykyä lievittää maailman köyhyyttä. Tunsimme epätoivoa ajatellessamme, miten kolehtihaaviin tavallisimmin pannaan kiliseviä lantteja. Uhrilahjasta ei juuri voi puhua. Ahdistus maailman hätää ja köyhyyttä ajatellessa nousi niin suureksi, että haastoimme toisemme uhraamaan niin, että tuntuu. Jotkut lahjoittivat summan, joka oli viidennes opintolainasta, joku vähän vähemmän.

Epätoivoiseen tekoon vaikutti muistuma Jeesuksen vertauksesta Lesken rovosta. ”Jeesus käänsi katseensa uhriarkkuun päin ja näki rikkaiden panevan siihen lahjoja. Hän näki myös, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani arkkuun kaksi pientä lanttia. Hän sanoi: "Totisesti: tämä köyhä leski antoi enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." (Luuk. 21: 1-4).

Me teologian ylioppilaat emme olleet köyhiä siten kuin vertauksen leskivaimo. Mutta jokin krapula tuosta omasta lahjoittamisestamme jäi. Että oliko se ihan viisasta. Että kuvittelemmeko nyt olevamme parempia ihmisiä kuin ne, jotka laittavat kolehtihaaviin lantteja. Tuliko meistä kuitenkin fariseuksia, ulkokullattuja, jotka näytämme pyhimyksiltä omissa silmissämme.

Mitä taannoisella opintolainoistamme lahjoittamallamme rahalla on saatu aikaan, emme tiedä. Mutta olen kyllä monesti miettinyt, että on aikamoinen etuoikeus, jos voi vapaaehtoisesti luopua jostakin omasta edustaan. Me koimme tuolloin olevamme etuoikeutettuja, kun katsoimme maailman köyhien hätää. On aikamoinen etuoikeus, jos on päässyt niin pitkälle, että voi sanoa: kiitos, tämä riittää, en tarvitse yhtään tätä enempää.

Tätä mahdollisuutta ei ole kaikilla. Pienituloisten ahkera lottoaminen osoittaa, että ajatus lottovoitosta on kiehtova, koska se sisältää mielikuvan tilanteesta, jossa yhtäkkiä ei tarvitsisi ajatella rahaa ollenkaan. Pääsisi tilanteeseen, jossa voisi todeta: tämä riittää, en tarvitse enempää. Voisi olla antelias, osoittaa hyväntahtoisuutta ja armeliaisuutta, olla vapaa omaa toimeentuloa koskevista huolista. Kun ihmisiltä kysytään, miten he käyttäisivät rahansa jättipotin osuessa kohdalle, useimmat ajattelevat laittavansa merkittävän osan hyväntekeväisyyteen.

Yksilön päätyminen hyvään varallisuusasemaan riippuu monista asioista. Siihen vaikuttavat hänen omat ponnistelunsa ja henkilökohtaiset ominaisuutensa. Mutta myös monilla sattumanvaraisilla asioilla on suuri merkitys. Perhe, koulu, opettaja, tapaturmat, sairaudet, ystäväpiiri, puoliso ja moni muu asia osuvat kohdalle enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Siksi hyvä varallisuusasema on ainakin osittain verrattavissa lottovoittoon. Ei siksi ole outoa vaan pikemminkin luontevaa, että hyvään varallisuusasemaan päässyt ihminen tulee ajatelleeksi, voisiko tämä riittää. Ja että vapaaehtoisesti luopuu jostakin edustaan, johon hänellä on laillinen oikeus niin kuin lottovoittajalla omaan jättipottiinsa.
 

Eurolaivan myrskynkestävyyttä tuleekin vahvistaa
14.12.2012

Eduskunta keskusteli torstai-iltana (13.12.) pitkään euroalueen maiden talouskuripakettia koskevasta lainsäädännöstä (HE 155/2012 vp ja VaVM 38/2012 vp). Kyseessä on sopimus talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta. Sopimuksella ja sen toimeenpanoon liittyvällä lainsäädännöllä tähdätään siihen, että tulevaisuudessa euroalueeseen kuuluvien maiden ylivelkaantumista voitaisiin tehokkaasti estää. Tavoitteena on siten löytää keino torjua ennakolta nykyisen kaltaisia velka-, rahoitus ja talouskriisejä.

Lainaus valtiovarainvaliokunnan mietinnöstä: ”Valiokunta pitää sopimuksen tavoitteita kannatettavina. Vaikka sopimus ei ratkaise akuuttia talous- ja velkakriisiä, sen pohjalta voidaan nykyistä aiemmin ja tehokkaammin puuttua jäsenmaiden julkisen talouden liiallisiin alijäämiin ja velkaongelmiin.”

Euroalueen jäsenvaltiona Suomi kuuluu sopimuskumppaneihin. Sopimuksella puututaan Suomenkin talouspolitiikkaan. Puutuminen on periaatteellisesti iso asia, muta ei kuitenkaan niin merkittävä, että se olisi ongelmallinen perustuslain kannalta. Sopimuksen perusteella tehtävä lainsäädäntö jättää kaikissa tilanteissa päätösvallan talouspolitiikasta Suomen eduskunnalle. Määrätyissä vakavan velkaantumisen tilanteissa hallitus on velvoitettu selonteolla tai tiedonannolla raportoimaan tilanteesta eduskunnalle. Mikäli hallituksen esitys tilanteen ratkaisemiseksi ei eduskunnalle tuollaisessa tilanteessa kelpaa, eduskunta voi todeta, ettei hallitus nauti sen luottamusta.

Talouskurisopimuksessa asetetaan rajat sille, miten suureksi julkinen velka saa tietyllä aikavälillä kasvaa. Sopimus ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei yksittäisen budjettivuoden osalta olisi mahdollisuus taloutta elvyttävään valtion velanottoon. Lainaus mietinnöstä: ” Valiokunta pitää välttämättömänä, ettei sopimus estä normaalin suhdannepolitiikan, kuten elvyttävien toimien ja aktiivisen työvoimapolitiikan, harjoittamista. Tämän vuoksi on hyvä, että mittarina käytetään rakenteellista eikä todellista alijäämää. Sopimuksen mukaisesta menettelystä ei myöskään pidä muodostua sellaista finanssipoliittista raamia, joka pakottaisi tekemään suhdanteita vahvistavia finanssipoliittisia päätöksiä silloin kun se ei ole koko kansantalouden kannalta järkevää.”

Suomen nykyiseen talouspoliittiseen linjaan verrattuna sopimus ei tuo kiristyksiä tai tiukempaa otetta. Suomen hyöty sopimuksesta onkin siinä, että se, toivon mukaan, ohjaa holtittomammin eläneitä euroalueen maita tarkempaan ja kurinalaisempaan pitkän ajan talouspolitiikkaan. Tämä lisää euroalueen ja valuutan uskottavuutta ja rahoitusmarkkinoiden toimivuutta. Tämä puolestaan näkyy investointeina ja uusina työpaikkoina.

Euroalueita sitovaa talouskurisopimusta voi verrata merenkulun säännöksiin, joilla rajoitetaan henkilökuljetuksiin tarkoitetuilla aluksilla olevaa matkustajamäärää. Kansainväliset uutistoimistot kertovat vuosittain eri puolilla maailmaa tapahtuneista, kymmeniä, jopa satoja henkiä vaatineista onnettomuuksista, kun aivan liian täyteen lastattu matkustaja-alus uppoaa. Säännösten puuttumisen tuoma vapaus tai niistä piittaamaton holtittomuus vie tuhoon, kun katteeton toiveikkuus ohjaa ratkaisuja. Pakottavilla normeilla voidaan estää vahinkoja, jopa katastrofeja.

Tästä on kyse myös Euroopan velka-, talous- ja finanssikriisissä. Valvonnan ja normien puuttuessa ja välinpitämättömyyden vallitessa tämä alus lastattiin liian täyteen velkoja ja talousvastuita. Kun poikkeuksellinen sääilmiö lännestä, Yhdysvaltain finanssikriisi 2008, iski korkeana aallokkona, aluksemme joutui merihätään. Nyt yritämme estää sen uppoamisen ja, ainakin toistaiseksi, pitää kaikki mukana aluksessa. Mutta matkanteko on käynyt epämiellyttäväksi, kun matkustajat joutuvat pumppuihin tai kiipeämään takilaan purjeita reivaamaan, jotta emme uppoaisi ja matka voisi jatkua. Se, että juhlat ovat ohi, näkyy konkreettisesti monissa alueen maissa.

Euroalueen säänkestävyyttä siis yritetään nyt parantaa tuolla sopimuksella ja siihen liittyvällä lainsäädännöllä. Sopimuksen vastustamisessa on kyse siitä, että on halua jättää laiva, jonka koetaan olevan uppoamassa. On jokin mielikuva erinomaisesta pelastusveneestä, joka veisi meidät suomalaiset, euroalueesta lähteneinä, ihanalle rannalle onnen ja autuuteen.

Minusta on viisasta parantaa euroalueen kykyä selviytyä. Etenkin kun sopimus ei käytännössä merkitse sitä että Suomi joutuisi muutamaan talouspoliittista linjaansa siitä, minkä se on itse valinnut selviytymiskeinokseen. En halua jättää alusta. En halua siirtyä risaiselta näyttävään pelastusveneeseen. En kaipaa aution rannan yksinäisyyteen.

Työnhakijan henkilösuoja
21.11.2012

Elinkeinoelämän Keskusliiton puolelta tulee toinen toistaan oudompia lausuntoja.

Kun kokoomus esitti ensimmäisen sairauspäivän palkattomuutta, EK:sta säestettiin tätä lausumalla, että samanlainen karenssi tulisi panna myös niille äideille ja isille, joka jäävät kotiin hoitamaan sairastunutta pikkulastaan.

Näitä ulostuloja selittää vain niiden taustalla oleva maailmankuva. Siinä maailmankuvassa nähdään tekaistu sairaus laiskojen ihmisten keinona jäädä pois töistä. Siinä maailmankuvassa ei ole nähty, miten moni tulee jo nyt sairaana töihin, kun pelkää, että tulee leimatuksi laiskaksi ihmiseksi tai sitä, että työkaverit joutuvat liian kovan kuorman alle.

Systeemi, kuten sairauslomaoikeutta säätelevä lainsäädäntö, on tehty niin, että kokonaisuus on kaikkien kannalta paras mahdollinen. Jos systeemi mahdollistaa, että muutama ihminen väärinkäyttää sitä, ei se tee systeemistä huonoa. Maailmaa ei voida rakentaa niin, että vapaamatkustajiksi haluaville ei löytyisi mitään mahdollisuutta. Jos sellainen valittaisiin yleiseksi tavoitteeksi, voi olla, että katseet kohdistuisivat myös muualle kuin yksittäisiin palkansaajiin sairaslomillaan. Voi olla, että pääomapiirien puolellakin olisi parantamisen varaa, mitä tulee yhteiskunnan kehittämiseen.

Elinkeinoelämän Keskusliiton uusin avaus on väite, että laki ei kiellä kysymästä työhönottohaastattelussa työnhakijalta mitä tahansa kysymyksiä. EK:ssa on ilmaistu huoli, että yleiseksi käsitykseksi on tullut, että tällainen kielto perustuisi lakiin. Että kiellettyjä olisivat kysymykset, jotka koskevat raskautta tai suunniteltua raskautta, perhesuhteita ja sukupuolista suuntautuneisuutta. EK:n puolelta haluttiin todeta, että kyllä näistä asioista saa kysyä, kunhan ei tee muistiinpanoja vastauksista. Vasta muistiinpanojen perusteella muodostuisi sisällöltään perusteeton ja oikeudeton henkilörekisteri.

EK:n mukaan kysellä saa, mutta laki sanoo, ettei vastauksia saa käyttää valintaperusteena henkilöä työhön otettaessa. Laki todellakin kieltää tiettyjen henkilökohtaisten tietojen käyttämisen valintaperusteena. Tarkoituksena on estää syrjintä ja edistää työnhakijoiden yhdenvertaista kohtelua.

Hyvä on, ettei EK väitä, että henkilökohtaisia, työhön liittymättömiä asioita koskeviin kysymyksiin olisi pakko vastata työhönottohaastattelussa. Mutta vaikka ei ole pakko vastata, on ihan selvää, että haastattelutilanteessa työnhakija on altavastaajana ja hyvin suojaton. Vaatii aikamoista rohkeutta sanoa haastattelijalle, että tuohon kysymykseen en halua vastata, koska se ei liity itse työtehtävään. Kieltäytyminen vastaamasta voi heikentää mahdollisuuksia tulla valituksi.

Mikä ajatus EK:ssa on tämän ulostulon taustalla? Mikä idea on korostaa oikeutta kysyä, jos vastauksia ei saa käyttää henkilövalintaa tehtäessä? Mihin työhaastattelija ja työhön ottaja näitä kysymyksiä ja oikeutta kysyä tarvitsee? Asiantuntijat sanovat, että työhaastattelussa kokonaisvaikutelmalla on hyvin ratkaiseva merkitys. Kokonaisvaikutelman syntymisessä keskeinen osa on suullisella työhönottohaastattelulla. Jokaisella kysymyksellä ja vastauksella on merkitystä kokonaisvaikutelman syntymiselle.

En muuta ymmärrä kuin, että EK:n puolelta halutaan reipastuttaa työnantajia ja heristellä varoittavaa sormea työn hakua suunnittelevia kohtaan. Työnantajan ei kannata olla turhan ystävällinen ja kiltti. Työnhakijalle suositus on painvastainen: nöyryyttä ja notkeutta, nuhteettomuutta ja yllätyksettömyyttä henkilökohtaisissa asioissa.

Lakia olisi syytä tarkistaa niin, että sitä mitä ei saa työhönottohaastattelussa kirjata ei myöskään saisi kysyä. 

Vaalit amerikkalaiseen tapaan
14.11.2012

Bill Clinton on hoikistunut sitten presidenttiaikojensa, mutta valloittava hymy ja loistavat puhujataidot ovat jäljellä. Hetken jo mietin, jääkö Barack Obama Clintonin varjoon. Näin ei sentään käynyt, sillä myös Obama on loistava esiintyjä. Pääsin kuulemaan molempia, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan delegaatio vieraili Yhdysvalloissa maan presidentinvaalien aikaan.

Suomessa Yhdysvaltojen vaalien uutisointi keskittyi kisaan presidenttiydestä. Samalla amerikkalaiset äänestivät kuitenkin myös uusia jäseniä senaattiin ja edustajainhuoneeseen sekä valitsivat paikallisia kuvernöörejä, piirikuntien päälliköitä ja sheriffejä. Samalla kertaa järjestettiin myös kansanäänestyksiä monista yksittäisistä kysymyksistä. Kuulimme, että joissakin osavaltioissa äänestyslippu saattoi olla jopa 12-sivuinen vihko, josta rastitettiin mieluisia vaihtoehtoja. Näin monien vaalien yhdistäminen ihmetytti suomalaisen yksiselitteiseen vaalitoimitukseen tottunutta.

Matkalla kävimme myös katsomassa menoa paikallisella äänestyspaikalla. Jonot olivat pitkiä eikä pääsy vaalihuoneistoon ollut helppoa ainakaan liikuntarajoitteisille. Kun järjestelmään kuuluu lisäksi äänestäjäksi ennakkoon rekisteröityminen, ei ole ihme, että moni jättää äänestämättä. Huolestuttavaa on, että heikoiten osallistuvat yleensä ne, jotka muutenkin ovat pudonneet vauhdista. Paikalliset isäntämme olivat kyllä itsekin sitä mieltä, että vaalisysteemiä pitäisi kehittää, mutta totesivat samalla, että kovin vaikeaa se on.

Vaalien tulos ei ollut etukäteen ollenkaan selvä. Obaman arvioitiin epäonnistuneen ensimmäisessä presidenttiehdokkaiden tv-väittelyssä. Obamaa rasitti myös liittovaltion heikko taloustilanne ja suuri työttömyys. Kun kävimme republikaanien Mitt Romneyn vaalitilaisuudessa, oli helppoa aistia vahvaa itsevarmuutta.

Vaalien jälkeisenä päivänä vierailimme Washingtonissa Brookings-instituutissa, joka on merkittävä paikallinen ajatushautomo. Instituutin tuoreet arviot republikaanien lopulta varsin selkeän tappion syistä olivat mielenkiintoisia. Tärkeänä selityksenä tulokselle pidettiin Yhdysvaltain väestönrakenteen suurta muutosta: yksinäisten naisten, latinojen ja afroamerikkalaisten osuus väestöstä on kasvanut. Valkoisia miehiä on entistä pienempi osuus kansasta.

Instituutissa arvioitiin, että Obaman onnistui puhutella paremmin näitä kasvavia väestöryhmiä ja nuoria äänestäjiä. Romney haki aluksi tukea poliittisesta äärioikeistosta, mutta joutui kampanjan edetessä lähestymään poliittista keskustaa. Tulos osoitti, ettei poliittisen äärisiiven puhuttelu riitä menestymiseen presidentinvaaleissa, jossa on vain kaksi vaihtoehtoa. Kongressivaaleissa republikaanit menestyivät paremmin juuri ehkä siksi, että ehdokasjoukko oli monipuolisempi.

Sisäpoliittinen tilanne Yhdysvalloissa on vaikea. Jotta talousongelmat saataisiin ratkaistua, demokraattien ja republikaanien yhteistyö on välttämätöntä. Brooking-instituutissa arvioitiin, että Obama on saamassa tuekseen vaikutusvaltaisia yritysjohtajia, jotka voivat olla avainroolissa vaikuttaen republikaanien yhteistyöhalukkuuteen.

Delegaatiomme jäsenet kuvattiin Delawaressa, jossa vierailimme paikalla, jonne ensimmäiset suomalaissiirtolaiset saapuivat vuonna 1638.
 

Turku turkulaisten palvelijana
18.10.2012

Kun minulta kysytään kuntien tärkeimmästä tehtävästä, alan puhua julkisista palveluista. Kerron, että laki määrää kunnille vastuun päivähoidon, perusopetuksen, terveydenhoidon ja vanhustenhuollon järjestämisestä. Kaikki nämä ovat julkisia palveluja. Ne ovat julkisia, koska niiden järjestäminen ja rahoitus perustuvat lakiin. Julkisten palvelujen järjestäminen ei ole yksittäisten ihmisten hyvän tahdon tai armeliaisuuden tai paksun lompakon varassa.

Ajattelen julkisista palveluista kuitenkin laajemmin. Demokraattisessa yhteiskunnassa itse asiassa jokainen julkinen yhteisö tai organisaatio, joka perustuu lakiin, on palvelijan tehtävässä. Turun kaupunki, sen hallinto ja organisaatio, sen johtajat ja henkilöstö, ovat olemassa kaupungin tehtävän toteuttamiseksi. Kaupungin tehtävänä on mahdollisimman hyvin palvella kaupunkilaisia. Kaupunkilaiset ovat Turun kaupungin asiakkaita kaupungin palveluja käyttäessään. Täsmällisemmin sanottuna turkulaiset ovat Turun kaupungin asiakasomistajia.

Kunnallisvaaleissa valitaan kuntien valtuustoihin asiakasomistajien edustajat valvomaan sitä, että kaupunki edistää asiakasomistajien etua. Vaaleissa jokaisella Turun kaupungin asiakasomistajalla on yhtä suuri valta käytettävissään äänestyspäätöstä tehdessään. Turkulaisen varallisuus, palkkataso, koulutus, sukupuoli, poliittinen vakaumus tai uskontokunta ei vaikuta siihen, miten suuri valta hänellä äänestäjänä on. Jokainen, joka jättää äänestämättä, luovuttaa yhtä suuren määrän valtaa toisten äänestäjien käyttöön. Riippumatta siitä, kuinka korkeaksi äänestysprosentti kohoaa, kaikki vaaleissa käytettävissä oleva valta käytetään.

Kaupunki ei ole olemassa itseään varten. Turun kaupungin organisaation laajentaminen tai heikentäminen, henkilöstön säilyttäminen, lisääminen tai vähentäminen, eivät ole kaupungin ydintehtäviin kuuluvia toimia. Organisaatio ei ole päämäärä itsessään. Kaupungin organisaatio ja sen jokainen virka, toimi ja tehtävä ovat välineitä, joiden avulla kaupunki pyrkii vastaamaan asiakasomistajiensa tarpeisiin ja toiveisiin. Kaupunkia on johdettava niin, että tämä väline, joka on kallisarvoinen – inhimillisesti ja rahallisesti – on hyvässä kunnossa ja optimaalisen kokoinen ajatellen kaupungin tehtävää asiakasomistajiensa kaikinpuolisessa palvelemisessa.

Kaikki valmistelut, suunnitelmat ja päätökset tulee asettaa testiin, jossa arvioidaan, miten tämä käsillä oleva päätös edistää kaupunkilaisten hyvää. Sivutuloksena tämä testi auttaa löytämään asiakasomistajia tyydyttävät perustelut päätöksille. Turkulaisten omistama hallinnollinen, taloudellinen ja toiminnallinen yksikkö, Turun kaupunki, palvelee turkulaisia kaikilla toimintansa tasoilla.

Enkä tarkoita sitä, että Turun kaupungin tulisi sulkea rajansa naapurikuntiin tai että kansainvälinen yhteistyö olisi lopetettava tai että humanitaarinen apu turvapaikanhakijoille tulisi lopettaa. Uskon, että turkulaisten suuren enemmistön tahto on, että Turku on avoin moneen eri suuntaan. Että teemme yhteystyötä, että satsaamme rahallisesti myös sellaiseen, mikä ei heti palaudu etuutena kaupunkilaisille itselleen. Kaupunkilaiset haluavat, että Turku on kansainvälinen, kehittyvä ja kantaa oman osuutensa alueellisesta ja kansainvälisestä vastuusta.

Turun kaupungin tulee palvella asiakasomistajiaan myös eettisellä ja moraalisella profiilillaan ja identiteetillään. Kulttuuripääkaupunkivuosi sisälsi ison palvelulupauksen toteuttamisen. Turkulaisten kotikaupunki näyttäytyi kansainvälisenä ja kotimaassaan johtavana kulttuurin alustana. Monet erilaiset tapahtumat tavoittivat yllättävällä ja myönteisellä tavalla kaupunkilaisia pitkin vuotta. Se ohella hanke sai aikaan taloudellisen toimeliaisuuden kasvua alueelle niin, että myös rahallisen loppusaldo jää positiiviseksi.

Kun Turku kehittää toimintojaan vaikeassa taloustilanteessa uuden valtuuston johtamana, on tärkeätä pitää mielessä kaupungin tehtävän palveluluonne. Sekä talous, että organisaatio on rakennettava niin, että kyky kestävään turkulaisten palvelemiseen vahvistuu. Kyky palvella punnitaan tarkimmin siellä, missä Turun kaupunki organisaationsa ja henkilöstönsä kautta kohtaa ne turkulaiset, jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Juuri siellä, missä vaikein haaste kohdataan, on sanottava, juuri tätä varten Turun kaupunki on palvellakseen.

Omenavarkaat kuriin
04.10.2012

Viime vuosien aikana yksityisille pysäköintialueille on ilmaantunut kylttejä, joissa kerrotaan että pysäköinti on kielletty tai sitä on rajoitettu ja, että virheellisestä pysäköinnistä seuraa velvollisuus tietyn valvontamaksun suorittamiseen. Kyltissä kerrotaan, että pysäköimällä alueelle henkilö tekee sopimuksen alueen omistajan kanssa ja hyväksyy kyltissä olevat ehdot. Virheellisen pysäköinnin seurauksena jotkut ovat saaneet maksumääräyksiä ja eräät ovat vieneet asian käräjille, koska maksumääräyksen antajana ei ole ollut viranomainen.

Käräjöimisessä on edetty aina Korkeimpaan oikeuteen asti, jossa on tehty ratkaisu (2010:23), jonka mukaan yksityisen alueen omistajalla on ollut oikeus periä valvontamaksu, joka on perustunut kyltillä tehtyyn ennakkoilmoitukseen ns. reaalisopimuksen syntymisestä parkkeeraamalla.

Eduskunnan käsittelyssä on hallituksen esitys eduskunnalle pysäköinninvalvonnassa
avustamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 79/2012 vp). Esityksen taustalla on eduskunnan viime kaudella käsittelemä pysäköinnin valvontaa koskeva lakiesitys, jonka eduskunta päätyi hylkäämään. Perustuslakivaliokunta arvioi lausunnossaan (PeVL 57/2010 vp), että pysäköintivirhemaksun määrääminen on perustuslain 124§:n tarkoittamaa merkittävää julkisen vallan käyttöä, jota ei  voida antaa muulle kuin viranomaiselle.

Perustuslakivaliokunta rinnasti yksityisen omistamalla alueella käyttöön otetut valvontamaksut pysäköintisakkoon rinnastettaviksi seuraamuksiksi, eikä pitänyt mahdollisena sitä, että maksumääräyksen antajana toimii yksityinen taho. Nykyisen hallituksen lakiesityksessä valvontamaksun määrääminen esitetään siirrettäväksi viranomaiselle. Mutta yksityisten alueiden valvonnassa voi viranomaisen apuna toimia luvan saanut valvonta-apulainen. ”Kunnallinen pysäköinninvalvoja tai poliisi voisi (…) käyttää pysäköinninvalvonnassa yksityisellä alueella ja maastossa apunaan sellaista luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolla olisi pysäköinninvalvonnanlupa.”

Tällainen henkilö toimittaisi virheellisesti pysäköineelle ja viranomaisella ilmoituksen virheellisestä pysäköinnistä. Ilmoituksen perusteella viranomainen voisi määrätä rahallisen seuraamuksen virheellisestä pysäköinnistä. Perustuslakia noudatettaisiin, mutta menettelystä tulee joltisenkin byrokraattisen oloinen ja käytännössä hidas, jos lakiesitys hyväksytään.

Korkeimman oikeuden ratkaisun taustalla oleva ajatus reaalisopimuksen syntymisestä on kiinnostava. Jos yksityisten välinen sopimus voi syntyä niin, että yksi ilmoittaa sopimusehdot kyltissä ja toinen liittyy sopimukseen tietyn toiminnan avulla olematta vuorovaikutuksessa toisen osapuolen kanssa, syntyy kiinnostavia mahdollisuuksia.

Omakotitalon omistaja voisi laittaa nurmikkonsa reunaa kyltin, jossa ilmoitettaisiin: ”Nurmikon tallaaminen on kielletty. Tallaamisesta peritään 20 euron valvontamaksu. Tallaamalla nurmikkoa hyväksyt sopimusehdot.” Omenatarhan omistajan kannattaisi laittaa puutarhaansa kyltti, jossa kerrottaisiin. ”Omenoiden varastamisesta peritään 100 euron valvontamaksu. Varastamalla omenoita hyväksyt sopimusehdot.” Autonsa kadun varteen pysäköivän kannattaisi kiinnittää ikkunan sisäpuolelle lappu. ”Autoni vahingoittamisesta pysäköidessä tai muutoin peritään 1000 euron valvontamaksu. Vahingoittamalla autoani hyväksyt sopimusehdot.” Esimerkkejä voi helposti keksiä lisää. Jos näin syntyneet sopimukset johtaisivat maksujen perintään ulosottoteitse laajassa mitassa, olisi oikeuslaitoksella kiintoisa tehtävä miettiä, mihin vedetään raja reaalisopimusten sitovuuden osalta.

Yhteistä eri tapauksilla on se, että tavoitteena on suojella yksityistä omaisuutta, mutta poliisin tai muiden viranomaisten resurssit eivät tähän riitä. Siksi syntyy ajatus yksityisestä valvontatoiminnasta, jolla olisi myös oikeus rangaistusluonteisen rahallisen seuraamuksen määräämiseen. Oven avaaminen yksityiselle, myös rangaistusluonteisen rahastusoikeuden omaavalla toiminnalle, synnyttäisi laajoja bisnesmahdollisuuksia. Yksityisen voiton tavoittelun liittyminen rahallisten rangaistusten määräämiseen saataisi ohjata rangaistuskäytäntöä epäterveeseen suuntaan.

Tärkeätä olisi huolehtia poliisin ja kuntien voimavaroista pysäköinninvalvonnassa ja muussa viranomaisille kuuluvassa omaisuuden suojan turvaamisessa ja sen ohella pohtia yksityisten paikoitusalueiden pysäköintimaksukäytäntöjä haitallista pysäköintiä ehkäisevään suuntaan.
 

Oppilaat tekevät työrauhan
13.09.2012

Vuonna 1976 silloisen Kouluhallituksen pääjohtajana oli Erkki Aho. Alkuvuodesta Suomen Kuvalehti julkaisi pääjohtajan laajan haastattelun, jossa käsiteltiin muun muassa kysymystä koulukurista. Muistan tämän siitä syystä, että samaisena keväänä kirjoitin aiheesta ylioppilasaineen, josta sain laudaturin.

Kysymys koulukurista elää sitkeänä. Aihe on ikivanha ja nousee yhä uudelleen pintaan, vaikka yhteiskunta ja koulu ovat muuttuneetkin ajan mittaan monin tavoin. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä kuvaama katkelma Jukolan poikien vaikeudesta motivoitua koulun sääntöihin ja oppimiseen on klassinen. Se valaisee erinomaisesti ainakin yhtä olennaista vaikeutta, joka liittyy koulutyöhön joko vahvasti tai heikommin.

Koulunkäynti oli Jukolan pojille, Eeroa lukuun ottamatta, lähinnä ulkoa pakotettu asia. Poikien oma motivaatio oli varsin vähäinen. Mieli veti vahvasti muualle, eikä keskittymisestä oikein tullut mitään. Lopulta pojat, luokkaan lukitut, pakenivat ikkunasta pihalle, pois pakotetun sivistyksen portailta. Ulkoinen kontrolli riitti tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei kyennyt viemään veljeksiä eteenpäin sivistyksen polulla.

Nykyinen keskustelu koulukurista on keskittynyt valitukseen, ettei opettajilla ole riittäviä keinoja pitää yllä työrauhaa luokassa tai opetusryhmässä. Pohdinta tarkastelee, millaisia rangaistuksia sääntöjä rikkoville oppilaille voidaan antaa ja missä menevät opettajan toimivallan rajat. Oppilaan oikeus koskemattomuuteen korostuu. Joidenkin kommenttien mukaan tämä johtaa siihen, että opetusryhmän oikeus työrauhaan kärsii, kun työrauhaa rikkovaa oppilasta ei saada ”kuriin”.

Nykykeskustelussa, kuten kautta aikojenkin, korostuu opettajan ja oppilaan vastakkainasettelu. Työrauha nähdään asiaksi, josta opettaja yksin kantaa vastuun. Oppilaan osana on tulla nähdyksi mahdollisena tai todellisena uhkana työrauhalle. Opettajan osaksi tulee yrittää kontrolloida oppilaan käytöstä opetuksen tavoitteiden ja yhteisen työrauhan saavuttamiseksi. Oppilas nähdään spontaanien ja yksilöllisten yllykkeidensä ilmentymänä, joka heijastelee oman sosiaalisen taustansa antamia lähtökohtia.

Opettajan ja oppilaan vastakkainasettelu ei ratkaise koulun työrauhaongelmaa. Eteenpäin päästään vain niin, että opettaja ja oppilas ymmärtävät olevansa samalla puolella. Työrauhan ylläpitäminen ei tosiasiassa koskaan ole vain opettajan ja hänen ”keinojensa” varassa. Opetusryhmässä jokainen oppilas tekee opettajan lisäksi osuutensa työrauhan ylläpitämisessä tai sen murentamisessa. Ja ihan selvää on myös, että opettaja voi taitamattomuuttaan toimia niin, että työrauha häiriintyy. Työrauhan ylläpitämiseen tarvitaan sekä opettajan että oppilaiden ponnisteluja.

Koulujen työrauha-asiassa tulisikin miettiä, mitkä olisivat niitä oppilaille annettavia keinoja, jotka auttavat heitä pitämään yllä työrauhaa. Ja tulisi kysyä, mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka riistävät oppilailta heidän kykynsä ylläpitää työrauhaa opetusryhmässä. Opetusryhmän koolla on merkitystä. Koulun opetustiloilla ja ympäristöllä on merkitystä. Opetustavalla ja pedagogisella otteella on merkitystä. Sääntöjen johdonmukaisuudella ja oikeudenmukaisuudella on merkitystä. Opittavaan aineeseen heräävällä kiinnostuksella on merkitystä. Opetusryhmän ja koulun yhteisöllisyydellä on merkitystä. Kodin ja koulun yhteistyöllä on merkitystä.

En tarkoita, että oppilaiden tulisi ryhtyä kurinpitotoimiin toisiansa kohtaan, jotta työrauha säilyisi. Mutta joskus on saatu hyviä tuloksia sillä, että koulurauhaa ylläpitävistä säännöistä on sovittu oppilaiden kanssa yhteisen valmistelun jälkeen. Prosessi voi auttaa sisäistämään sääntöjen idean ja motivoitumaan niiden noudattamiseen.

Olennaista on, että tuetaan nuoren orastavaa kykyä, halua ja tarvetta hallita itseään, kontrolloida omia impulssejaan ja kehittää elämässä tarvittavia sosiaalisia valmiuksia. Klassinen ajatus sivistyksestä sisältää ajatuksen siitä, että yksilö oppii ottamaan huomioon muitakin motiiveja kuin omat spontaanit tarpeensa. Sivistykseen kuuluu kyky ottaa huomioon myös toisten ihmisten ja yhteisön tarpeet ja punnita omia tarpeitaan ja halujaan suhteessa näihin.

Itsekontrollin ylistäminen ei ehkä ole erityisen muodikasta, mutta ajattelen, että sekä yksilön että yhteisön hyvän ja onnellisen elämän kannalta vähänkin pidemmässä tarkastelussa se on parempi vastaus mm. työrauhaongelmiin kuin ulkoisen kontrollin lisääminen. Ikkunasta paetaan niin kauan, kunnes omassa päässä syntyy ajatus, että haluan osallistua uusien asioiden oppimiseen ja antaa toisillekin mahdollisuuden samaan.

 

Olisiko katsomusopetus totalitarismia
20.08.2012

Yhteiskuntatieteen tohtori Risto Volanen syyttää Suomen hallitusta uustotalitarismista, kun opetusministeri Jukka Gustafssonin johdolla toteutetaan tuntijaon muutos, jossa oman uskonnon opetuksen tuntimäärää hieman vähennetään. Lisäpontta liioittelevalle väitteelleen Volanen saa professori Arto Kallioniemen ja entisen kansanedustajan Irina Krohnin näkemyksestä, jonka mukaan uskonnonopetuksessa olisi siirryttävä kaikille yhteiseen katsomusopetukseen. Volanen esittää näkemyksiään Suomen Kuvalehdessä 33/2012. Kallioniemen ja Krohnin puheenvuoro julkaistiin saman lehden numerossa 29/2012.

Volanen piirtää ihannoivan kuvan uskonpuhdistuksen merkityksestä. Reformaatio murensi länsieurooppalaisessa mittakaavassa Paavin valtaa dramaattisesti, mutta se ei merkinnyt yksilön uskonnonvapautta siinä mielessä kuin uskonnonvapaus tänään ymmärretään. Reformaatiossa syntyneet ideat toteuttivat pitkään vain hallitsijan uskonnonvapautta, kun ruhtinaat rohkenivat ottaa etäisyyttä paavin kirkon uskoon. Hallitsijan alueella toteutettiin tarvittaessa väkivalloin hänen määräämäänsä uskontoa. Vaikka Suomenkin alue hallitsijan päätöksellä irtautui roomalais-katolisesta kirkosta reformaation myötä jo 1500-luvulla, toteutui meillä tosiasiallinen uskonnonvapaus vasta vuonna 1923 voimaan tulleen lain myötä. Tarvittiin valtiovallan toimia, jotta yksilön uskonnonvapaus tuli voimaan.

Uskonnonvapauden toteutuminen merkitsi sitä, että valtiovallankin tukea nauttinut uskonnollinen totalitarismi päättyi. Kristittynä ajattelen, että tämä oli oikein ja sitä paitsi kristinuskon omien eettisten periaatteiden mukainen ratkaisu.

Koulun uskonnonopetus oli uskonnonvapauden toteuduttuakin vuosikymmeniä tunnustuksellista uskonnonopetusta. Uskonnon harjoittaminen oli luonteva osa uskonnonopetusta. Uskonnonopettajilta edellytettiin pääsääntöisesti kuulumista siihen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan, jonka uskontoa hän opettaa. Opetusministeriöllä oli kuitenkin mahdollisuus myöntää poikkeuslupa opettamiseen sellaisellekin, joka ei ollut ao. uskontokunnan jäsen. Poikkeuslupamenettelyssä opetusministeriö pyrki erilaisen keinoin varmistamaan., että poikkeusluvan saanut opettaja opettaa uskontoa kyseisen tunnustuksen mukaisesti. Olen piispana joutunut kirjoittamaan ministeriölle arvioita hakijoiden kyvystä hoitaa tunnustuksellinen luterilainen opetus asianmukaisesti.

Valtiovallalla oli vuoteen 2003 varsin vahva kontrolloiva ote uskonnonopetukseen. Tavoitteen voi kuvata niinkin, että valtion roolina oli turvata se, että koulu mieluummin edisti kuin vaaransi uskontokuntaan kuuluvien lasten pysymistä uskontokunnan piirissä. Tällainen uskonnonopetus edisti positiivista uskonnonvapautta, eli oikeutta kuulua uskontokuntaan ja harjoittaa uskontoa.

Kun uskonnonvapauslakia 2000-luvun alussa uudistettiin, yhdeksi lähtökohdaksi otettiin kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Vuonna 2003 voimaan tullessa laissa ovat mukana uskonnonvapauden molemmat puolet, vapaus olla kuulumatta uskontokuntaan ja olla harjoittamatta uskontoa (ns. negatiivinen uskonnonvapaus) ja oikeus kuulua uskontokuntaan ja harjoittaa uskontoa (ns. positiivinen uskonnonvapaus). Uudistuksen yhteydessä kiinnitettiin huomiota perusopetuksen ja lukion uskonnonpetusta koskevaan säännöstöön. Kun koulussa toteutettu tunnustuksellinen uskonnonopetus sisältää uskonnonharjoittamisen, katsottiin, ettei tämä oppivelvollisuuteen kuuluvana ole uskonnonvapauden periaatteen mukaista. Keskeinen uusi korostus oli, että uskonnonvapaus kuuluu myös uskontokunnan jäsenelle. Toisin sanoen, myös uskontokuntaan kuuluvalla on oikeus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen. Lausuntoa antaessaan ev.lut. kirkon kirkolliskokous piti tätä perusteiltaan asianmukaisena tulkintana.

Tämä tulkinta johti siihen, että tunnustuksellisen uskonnonopetuksen käsitteestä luovuttiin. Otettiin käyttöön uusi, oman uskonnon opetuksen käsite. Näin voitiin säilyttää uskonnonopetus oppivelvollisuuteen kuuluvana sillä ehdolla, että siihen ei sisälly uskonnon harjoittamista. Kun opetus ei enää ole tunnustuksellisesta, ei opettajankaan tarvitse enää kuulua siihen uskontokuntaan tai kirkkoon, jota uskontoa hän opettaa. Riittää, että opettajalla on muodollinen pätevyys oppiaineessa ja opetustaidossa. Niinpä laki mahdollistaa sen, että muslimi voi opettaa kirkon jäsenille kristinuskoa ja että luterilainen voi opettaa muslimiperheen lapsille islamia.

Koulujen uskonnonopetuksessa ei tänä päivänä toteudu uskonnonvapaus sillä tavalla kuin Risto Volanen antaa ymmärtää. Valtiovalta kontrolloi uskonnonopetusta. Uskonnon harjoittaminen on voimakkain keino siirtää uskonnollista traditiota seuraavalle sukupolvella. Koulun oppitunnilla uskonnon harjoittaminen on kuitenkin kiellettyä. Sellainen oman uskonnon opetus, johon ei saumattomasti liity oman uskonnon harjoittaminen, ei ole uskottava tapa siirtää traditiota uskonnolle ominaisen kokonaisvaltaisuuden kannalta. Enää ei valtiovalta suojaa uskontoja vaatimalla uskonnonopettajan sitoutumista uskontoon edellytyksenä opetusluvalle.

Volanen on kenties oikeassa siinä, että ”yhteinen katsomusopetus” on epäonnistunut nimi oppiaineelle. Se johtaa uhkakuviin valtiovallan määrittelemästä ”yhteisestä katsomuksesta”, ja tämähän olisikin totalitarismia. Tiedän ettei Jukka Gustafsson tällaista aja. Mutta olen taipuvainen kannattamaan sitä, että uskontoja ilmiöinä tutkittaisiin ja tarkasteltaisiin peruskoulussa kaikkien oppilaiden yhteisenä oppiaineena. Ateistit vierastavat nimikettä ”yhteinen uskontotieto”. Kuulostaisiko uskontotiede mahdolliselta oppiaineelta, vai olisiko oppiaineen nimenä uskonnot ilmiöinä? Jos halutaan päästä keskustelussa eteenpäin, oppiaineen nimeä tulee rauhassa pohtia kaikkien kanssa.

Nykyisen oman uskonnon opetuksen ongelmat ovat kahtaalla. Saman luokan ja ikäryhmän oppilaiden eriyttäminen uskonnon perusteella eri opetusryhmiin ei ole paras keino lisätä uskontojen ja kulttuurien välistä kohtaamista ja ymmärrystä. Se on omiaan lisäämään myös kokemusta marginaaliin kuulumisesta niille, jotka ovat pienen ryhmän jäseniä. Toinen ongelma on käytännöllisempi. Monissa uskonnoissa on pulaa pätevistä opettajista samalla kun lasten vanhempien luottamus opettajaan voi olla koetteella. Koulujen lukujärjestysten ja lasten koulupäivän rakentaminen on vaikeata ja johtaa usein monimutkaisiin järjestelyihin ja väsyttäviin hyppytunteihin.

Jos lapsia eri ryhmiin jakavasta oman uskonnon opetuksesta siirryttäisiin yhteiseen, kaikille pakolliseen, uskontoja ilmiöinä tarkastelevaan uskontotieteeseen, tulisi samassa yhteydessä harkita uudenlaista yhteistyötä kirkkojen, uskontokuntien ja koulun välillä. Koulut voisivat, uskonnonvapauslain hengessä, avata tilojaan kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien omalle uskonnonopetukselle. Tähän uskonnonopetukseen osallistuminen olisi vapaaehtoista ja se voisi siitä syystä sisältää myös uskonnon harjoittamisen vahvanakin elementtinä. Koulu vastaisi siitä, ettei opetuksessa rikota tai kannusteta rikkomaan lakia ja hyviä tapoja vaan pikemminkin toisten uskontojen kunnioitusta ja avoimuutta.. Tämä toimintamalli haastaisi ja antaisi kodit ja uskontojen edustajat uudenlaiseen vuoropuheluun kun yhdessä jouduttaisiin miettimään mikä on paras tapa siirtää meidän kotimme uskonnon traditiota seuraavalle sukupolvelle.

Nykyinen elämänkatsomustieto on ainakin opetussuunnitelman perusteiden valossa tärkeä oppiaine, vaikka myös sen nimike on minusta epäonnistunut ja heijastaa syntyaikansa poleemista suhdetta uskonnonopetukseen. Minusta tulisi harkita filosofia ja etiikka nimisen oppiaineen ottamista ohjelmaan elämänkatsomustiedon tilalle, oppivelvollisuuteen kuuluvana. Lapset ovat herkkiä ja avoimia sekä etiikalle että filosofiselle pohdinnalle, jos vain annamme sille tilaa ikä- ja kehitysvaiheen mukaisesti.

 

« EdellinenSeuraava »
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20 21 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu