Ilkka Kantola - Kansandustaja

Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi

 

Päiväkirja

Epätoivo murtaa moraalin
15.08.2012

Parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kiinalaisen Jung Changin tosipohjainen romaani Villijoutsenet, kolmen kiinattaren tarina, on hätkähdyttävää luettavaa. Kirjassa kuvataan Kiinan poliittista ja taloudellista kehitystä 1900-luvulla. Maon johdolla toteutettu poliittinen ideologia ns. kulttuurivallankumouksineen johti suunnattomiin inhimillisiin kärsimyksiin. Kiinan pyrkiessä johtavaksi mahdiksi terästuotannossa määrättiin teräksiset keittoastiat, kattilat ja pannut sulatettaviksi, jotta tuotanto saatiin nousuun. Keittoastioiden häviäminen kiihdytti nälänhätää. Äärimmillään nälänhätä johti kannibalismiin, kun epätoivoiset ihmiset turvautuivat ihmislihaan.

Tämä Jung Changin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva karmea romaani palautui mieleeni, kun luin uutisen tutkijatohtori Mirkka Lappalaisen uudesta kirjasta, jossa kuvataan 1600-luvun lopun nälänhätää Suomessa. Lappalaisen mukaan koko 1600-luku ja etenkin vuodet 1695-1697 olivat erittäin sateisia ja kylmiä. Kasvukausi jäi lyhyeksi. Tämän seurauksena sato jäi hyvin pieneksi. Katoalue ulottui Suomen lisäksi Ruotsiin ja Liivinmaalle saakka, joten ruokaa ei ollut edes lähialueilla. Tämän seurauksena maahamme tuli äärimmäinen nälänhätä. Maamme väestön kuolleisuusprosentti oli noina vuosina hirvittävät 25-30.

Ruoan puute johti siihen, että syötiin, mitä käsiin saatiin. Pettujauhoa, olkia, pilaantunutta viljaa. Ala-arvoisen ravinnon seurauksena ihmiset sairastuivat ja kuolivat. Tutkija on löytänyt todisteita siitä, että epätoivoiset ihmiset syyllistyivät äärimmillään kannibalismiin. Nälkäisen äidin tiedetään Suomessa 1600-luvun nälkävuosina tappaneen lapsensa ravinnokseen.

Epätoivo murtaa moraalin. Kun hätä on oikein suuri, moraaliset normit ja lakipykälät työnnetään taka-alalle. Ihmisen alkuvoimainen tarve yrittää itse pysyttäytyä hengissä nousee määräävään asemaan. Moraalinen integriteetti murtuu, kun tuskallinen kuolema on uhkaamassa. Jälki puistattaa meitä, jotka emme ole olleet äärimmäisessä hädässä.

Kannibalismi on yksi tabujen rikkomisen äärimmäinen muoto. Eteläisestä Euroopasta, Espanjasta kuuluvat uutiset eivät kerro kannibalismista, mutta tabujen murtumisesta on sielläkin kyse. Parin sadan hengen suuruisen joukon kerrotaan murtautuneen ruokakauppoihin ja ryhtyneen jakamaan ruokaa köyhille ja nälkäisille. Maan korkea työttömyys, vaikea taloustilanne ja siitä johtuvat tiukat säästötoimet näkyvät köyhyytenä ja myös nälkänä yhä useampien kansalaisten arjessa.

Pettymys poliittisiin päättäjiin on suuri. Hallitusvallan ulkopuolella olevien poliittisten ryhmien piirissä viestitetään täyttä epäluottamusta hallitusta kohtaan. Ruokakauppoja ryöstelevien viesti on, että lakien rikkominen on enää ainoa tapaa pitää huolta köyhistä.

Espanjalaisen pikkukaupungin pormestari Juan Manuel Sanchez Gordillon kerrotaan nousseen sankariksi, kun hän osallistui varastamiseen ruokakaupoista ja jakoi ruokaa köyhille. Andalusian alueparlamentissakin vaikuttava Sanchez Gordillo sanoi, että varastettu ruoka meni sellaisille perheille, joita Espanjan talouskriisi on kolhinut pahiten. Hän sanoo haluavansa kiinnittää huomion Espanjan taloussotkuun. Köyhyysaste on noussut 15 prosenttia vuodesta 2007, neljännes työntekijöistä on työttömänä ja kymmenet tuhannet on häädetty kodeistaan.

Protesti on näkyvä ja eettisesti haastava. Pyhittääkö tarkoitus keinot tässä tapauksessa? Onko köyhien nälkä sitä luokkaa, että se antaa moraalisen oikeutuksen kauppojen ryöstämiseen? Onko ruokakauppojen ryöstäminen oikeasti kestävä tapa vastata ihmisten nälkään ja köyhyyteen? Toivovatko köyhät ja nälkäiset Espanjassa itse, että ruokakauppojen ryöstämisestä tehdään ratkaisu heidän hätäänsä? Toteutuuko tässä ihannoitu Robin Hood -meininki vai mistä tässä on kyse?

Espanjasta kuuluvat uutiset kertovat siitä, että anarkian mahdollisuus on todellinen, elleivät hallitukset kykene vastaamaan ihmisten oikeutettuihin tarpeisiin. Vastaus ei voi olla vain järjestysvallan vahvistaminen rikollisen toiminnan torjumiseksi. Tarvitaan poliittisia päätöksiä, jotka johtavat hyvinvoinnin jakautumiseen oikeudenmukaisemmin ja tasaisemmin kaikkien kesken. Työn, asumisen, terveydenhuollon, koulutuksen, kulttuurin ja varallisuuden. Kannibalismi tuskin uhkaa Eurooppaa lähiaikoina. Anarkia kylläkin, elleivät demokraattiset hallitukset ota itselleen vahvempaa roolia yhteiskunnallisen kehityksen suuntaajina.  

Taide ruokkii eettisyyttä
07.08.2012

Kysymys katsomusopetuksen määrästä ja sisällöstä jakaa mielipiteitä ja  nousee aika ajoin pintaan julkisessa keskustelussa. Kesän aikana on keskustelu uskonnonopetuksesta jälleen kiihtynyt. Sysäyksinä keskustelulle ovat olleet hallituksen linjaukset perusopetuksen tuntijaon muutoksiksi. Eri oppiaineiden välisessä väännössä ns. katsomusopetuksen, eli uskonnon ja elämänkatsomustiedon tuntimäärää on hienokseltaan leikattu. Toisena sysäyksenä on ollut uskonnonopettajien koulutuksesta vastaavien tahojen avaus, jossa on esitetty nykyisen katsomusopetuksen korvaamista kaikille yhteisellä uskontotiedolla.

Tähän ehdotuksen ovat eri tahot reagoineet odotetulla tavalla. Uskonnollisten yhdyskuntien ja kirkkojen taholta on voimakkaasti puolustettu nykyistä oman uskonnon opetuksen mallia. Myös ateistien puolelta on jyrkästi torjuttu yhteinen uskontotieto oppivelvollisuuteen kuuluvaksi oppiaineeksi. Epäluottamus uskontotietoa kohtaan on suuri, ja se nähdään ateistien taholla tieteellisen maailmankuvan vastaisena oppiaineena. Ilmeisesti on niin, että yhteisen katsomusaineen nimenä tulisi olla uskontotiede, jotta näiltä epäluuloilta voitaisiin välttyä.

Katsomusopetusta ja erityisesti uskonnonopetusta puolustetaan tavallisimmin sillä, että uskonnonopetuksen katsotaan kantavan keskeisiä arvoja ja huolehtivan näin koululaisten eettisestä ja moraalisesta kasvusta ja kehityksestä. Vakaumus ja moraali ovat yksilön identiteetin ydintä, eikä ole vaikea ymmärtää, että etiikan opetus tapahtuu uskonnon tai elämänkatsomustiedon yhteydessä. Hallitusohjelmaan ei tullut uskonnonopetusta koskevaa erityistä kirjausta, koska näkemykset eri puolueiden välillä olivat perin kaukana toisistaan. Sen sijaan kirjattiin tavoite arvokasvatuksen mukanaolosta.

Mitä tämä arvokasvatus on ja miten se voisi parhaiten toteutua, kaipaisi lisää pohdiskelua. Yleinen kokemus on, että moraaliset arvot ja niiden mukainen ajattelu, tunteet ja käyttäytyminen muodostuvat osaksi yksilön identiteettiä sen kautta, että hän elää yhteisössä toisten ihmisten kanssa. Hän panee asioita merkille, tekee havaintoja ja näkee johdonmukaisuutta ja oppii kaikesta tästä myös arvoja ja moraalia.

Katsottuani hiljattain hienon elokuvan Kilimandjaron lumet (Kino Engel, Helsinki), vakuutuin jälleen kerran siitä, että taide on eräs vaikuttavimpia tapoja, joilla ihmistä voidaan moraalisesti herätellä ja eettistä ymmärrystä syventää. Uskonnot samoin kuin historia ovat innoittaneet taiteilijoita kautta vuosituhansien. Mutta taide elää myös näiden ulkopuolella vahvana. Ajattelenkin, että juuri taiteen opetusta tulisi koulussa kehittää ja sille varata enemmän aikaa, jos lapsia ja nuoria halutaan eettisesti herätellä ja auttaa kasvamaan eettisesti oivaltaviksi ihmisiksi. Kertomukset, tarinat, näytelmät, teatteri, elokuva, musiikki, kirjallisuus, kuvataide. Mahdollisuuksia on monia.

On palautettava mieleen, ettei taide ole jotain ylellisyyttä, jonka tehtävänä olisi tuottaa vain esteettistä nautintoa. Vahvin taide ammentaa arjen todellisuudesta ja elää sen keskellä. Taide rakentaa ihmismieltä ja ravitsee sitä sillä tavalla, että yksilön käsitys elämästä tulee syvemmäksi, todemmaksi ja tarkemmaksi suhteessa todellisuuteen.

Käsitys arvokasvatuksesta vain etiikkaa ja arvoja koskevan informaation jakamisena on yhtä hölmö kuin käsitys ruokailusta juomaa ja ruokaa koskevan informaation jakamisena. Eettinen ihminen rakentuu silloin, kun yksilö tulee ruokituksi ja juotetuksi arvoilla, moraalilla ja etiikalla tunteiden, kokemusten ja havaintojen tasolla, elämässä itsessään. Taide on parhaimmillaan yksi niistä ruokapöydistä, jossa tätä ravintoa jaetaan ja nautitaan.

 

Armosurmat jotenkinvointiyhteiskunnassa
19.06.2012

Melkein ehdimme luulla, että olimme onnistuneet kehittämään hyvinvointivaltion hyvinvointiyhteiskunnaksi. Monet tosiasiat osoittavat, että vaikka keskeiset hyvinvointivaltionrakenteet ovat edelleen vahvat, hyvinvointiyhteiskunnaksi emme voi Suomea sanoa. Yhtenä osoituksena hyvinvointiyhteiskunnan poissaolosta ovat viimeisen vuoden aikana tapahtuneet perhesurmat. Vaikka nämä murheelliset ihmiskohtalot koskettavat suoraan vain muutamia kymmeniä ihmisiä, ne koskettavat välillisesti lähes kaikkia suomalaisia. Perhesurmat, joissa tavallisimmin isä surmaa perheensä ja lopuksi itsensä, muokkaavat meidän käsitystämme koko suomalaisesta yhteiskunnasta.

Tämä onkin oikein. Sillä tapahtumia ei pidä selittää vain yksittäistapauksina, joille ei löydy tai tarvitse löytyä mitään selitystä. Perhesurmien, itsemurhien ja perheväkivallan määrä on Suomessa niin suuri, että tapausten analyysiin ja syiden selvittämiseen tulisi käyttää enemmän työtunteja ja osaamista.

Suomi ei ole hyvinvointiyhteiskunta vaan korkeintaan jotenkinvointiyhteiskunta. Tarvitsemme syvällistä tietoa siitä, mitä on tämän yhteiskunnassamme erityisellä tavalla ilmenevän pahoinvoinnin taustalla. Vasta sen jälkeen kykenemme määrittelemään, mitkä olisivat oikeita keinoja ehkäistä tätä pahoinvointia ja pysäyttää perhesurmina ilmenevän ahdistuksen kohtalokasta kasautumista.

On helppo vaatia, että hyvinvointivaltion, kuntien ja muun julkisen sektorin tulee osoittaa enemmän resursseja pahoinvoinnin tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. On selvää, että hyvinvointivaltion rakenteiden ja resurssien heikentämisellä, kuten mielenterveyspalvelujen ja kouluterveydenhuollon leikkauksilla, on joidenkin ihmisten pahoinvoinnin riskiä kasvattavaa vaikutusta. Apu tulisi olla saatavilla nopeasti, mieluummin välittömästi, silloin kun ahdistus esimerkiksi epäonnistumisen, umpikujaan joutumisen kokemuksen tai häpeän johdosta nousee liian raskaaksi kantaa.

Hyvinvointivaltion lisäksi kolmannen sektorin järjestöillä on mahdollisuus merkittävään ennalta ehkäisevään työhön mielenterveyden vakavien ongelmien torjumisessa. Eikä pidä unohtaa yksityisen sektorin työnantajien ja työnjohdon sekä työterveyshuollon vastuuta ja vaikutusvaltaa työntekijöiden mielenterveyden ylläpitämisessä ja ongelmien ennalta ehkäisyssä sekä ennakoivassa asiantuntija-apuun ohjaamisessa.

Tie jotenkinvointiyhteiskunnasta eteenpäin ei kuitenkaan löydy vain hyvinvointivaltion toimin. Eikä vain resursseja lisäämällä.

Kipu ja kärsimys ovat nyt niin kovia, että tarvitsemme laadullista muutosta yhteiskuntamme kulttuuriin ja elämänmuotoamme määritteleviin arvoihin. Perhesurmat ovat tekona vastoin kaikkein yleisimpiä ja pyhimpiä arvoja. Siksi on kysyttävä, mikä on se vieläkin tärkeämpi arvo, joka saa ihmisen päätymään tuollaiseen tekoon.

Joidenkin tapausten tutkinta on antanut viitteitä siitä, että kyseessä on yritys välttää jokin tavattoman suuri häpeä. Kuolema, oma ja perheen, on parempi vaihtoehto kuin joutuminen häpeään. Jonkin epäonnistumisen tai umpikujalta näyttävän tilanteen takia koettu häpeä kasvaa niin suureksi ahdistukseksi, että kuolema tuntuu ainoalta vapauttavalta mahdollisuudelta. Perhesurma tuo armahduksen, armokuoleman, tilanteessa, jossa ihminen musertuu elämän vaatimusten alle.

Jokin kulttuurissamme hyväksyy sen, että hengen ottaminen on oikeutettu ratkaisumalli suurimmissa ahdistuksissa. Taustalla on kulttuurinen heikkous, puute joka liittyy siihen, että muita sietämättömän ahdistuksen ratkaisumalleja ei ole sisäistetty. Avun pyytäminen, oman haavoittuvuuden tunnistaminen ja tunnustaminen, elämän inhimillisyyden ymmärtäminen, oman ja läheisten elämän suojeleminen. Kaikki tämä olisi kenen tahansa käytössä, kun ahdistus tai umpikuja painaa maahan. Mutta jokin meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme jättää nämä todelliset näkökulmat sivuosaan ihmisen elämässä.

Arvostelemme usein muualta meille tulevia kulttuureja siitä, että niiden piirissä on olemassa kunniamurha instituutio. Oikeampi sana olisi tietysti häpeämurhainstituutio. Tuo kulttuurinen käyttäytymismalli voi ikävä kyllä hyvin myös meidän suomalaisessa elämänmuodossamme.

Ihmisenä olemisen tärkeitä taitoja on uskallus epäonnistua ja kyky käsitellä häpeän tunteita ja löytää väkivallattomia ulospääsyteitä pahimpien mahdollisten umpikujien varalle. En usko, että ongelma on niinkään kilpailussa kuin siinä, että kilpailussa hävinnyt jää kiinni syvään häpeään. Haavoittuvia me olemme kaikki, eikä haavoissa ole mitään hävettävää. Arvet kertovat eletystä elämästä, siitä että elämä meissä on saanut jatkua. Tätä ihmisenä olemista tulisi kulttuuriemme enemmän työstää ja tuoda esille. Pitäisi olla muutakin armollisuutta itseämme ja läheisiämme kohtaa kuin, että vapautamme itsemme ja perheemme häpeän tuskalta armosurman keinoin.  

Taivaallinen totuus
12.06.2012

Kun kansanedustaja sanoo lainvoimaista Korkeimman oikeuden päätöstä vääräksi, hän poikkeaa vallan kolmijako-opista. Tämän opin olennainen osa on tuomioistuinlaitoksen riippumattomuus lainsäätäjästä. Eduskunta voi ohjata tuomioistuinlaitosta vain lakia säätämällä, ei muuten. Poikkeamista tästä periaatteesta ovat kokeneet lainopin asiantuntijat jyrkästi arvostelleet. Arvostelua ei näytä lieventävän se, että kansanedustaja Halla-aho on annetun tuomion asianosainen. Asiallisesti ottaen Halla-ahon esittämälle väitteelle päätöksen virheellisyydestä ei voi panna vähäisintäkään painoa. Onhan hän kokonaan jäävi lausumaan yhtään mitään tuomion oikeellisuudesta. Jos kyse on kiukuttelusta, sillä ei ole vaikutusta tuomion pätevyyteen.

Onko niin, että asianosaisen asemassa olevan kansanedustajan ei tarvitse välittää vallan kolmijako-opista? Onko kansanedustajalla moraalinen oikeus asettua voimassa olevien lakien ja laillisesti asetetun, riippumattoman oikeuslaitoksen yläpuolelle silloin, kun hän kokee oikeuslaitoksen häneen kohdistuvan päätöksen olevan väärä? On selvää, että kansanedustajallakin on oikeus saada asiansa riippumattoman tuomioistuimen arvioitavaksi, eli hakea muutosta alempien oikeusistuinten ratkaisuihin. Korkeimman oikeuden päätös on lopullinen tulos tuosta muutoksenhakuprosessista. Toki Halla-aholla on mahdollisuus viedä asia vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Arvostellessaan korkeimman oikeuden ratkaisua Halla-aho on todennut, että ratkaisu kuvastaa muutaman ihmisen mielipidettä eikä se ole mikään ”taivaallinen totuus”. Viittaus herättää monia kysymyksiä, ehkä tahallaan ehkä tahattomasti.

Onko taustalla kaipaus sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ratkaisu oikean ja väärän välillä tapahtuisi jonkin taivaallisen totuuden nojalla? Tällaisista yhteiskunnista on ihmiskunnan historiassa runsaasti kokemusta. Taivaallista totuutta ovat pitäneet hallussa milloin uskontojen pyhinä pidetyt kirjat, milloin karismaattiset uskonnolliset johtajat tai uskonnollisia ilmestyksiä kokevat profeetalliset yksilöt. Yhteisön jäsenten näkökulmasta taivaallinen totuus on aina jotain ylhäältä tulevaa. Se tulee yksilön luokse saneluna, johon yksilö voi suhtautua tottelevana tai kapinallisena. Uskonnollisesti perusteltu ympärileikkaus on esimerkki taivaallisen totuuden kyvystä voittaa muulta pohjalta syntyneet arvot ja normit. Lainsäätäjä sallii sen, koska aavistaa, että käyttäytyminen joka tapauksessa noudattaisi uskonnollisen totuuden määräystä.

Unelma lopullisesta totuudesta on vanha. Uskonnoissa tätä ongelmaa on yritetty ratkaista taivaallisen totuuden käsitteen avulla. Siellä missä hämäryys oikean ja väärän välillä vallitsee, avuksi tulee uskonnollinen auktoriteetti, joka ilmoittaa totuuden. Uskonnollisen yhteisön jäsenten asiana on luottaa auktoriteettiin ja uskoa hänen ilmoittamaansa totuuteen.

Demokratiassa ja oikeusvaltiossa totuus oikeasta ja väärästä jää vaille uskonnollista varmuutta. Totuus rakentuu yhteisön jäsenten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Oikea ja väärä sekä siihen perustuva lainsäädäntö ovat tulos prosessista, jossa etsitään sellaista yksimielisyyttä, joka tuottaa yhteisön jäsenille suurimman turvan ja suojan. Lainsäädäntö kehittyy kun yhteisön jäsenten ajattelu kehittyy. Luvalliseksi säädetään asioita, jotka vielä hetki sitten olivat kiellettyjä. Vääräksi säädetään asioita, jotka vielä hetki sitten olivat sallittuja. Näin on esimerkiksi rasismirikosten kohdalla. Tuomioistuimet tekevät ratkaisujaan sen mukaan, mikä on kulloinkin voimassa oleva laki.

Joskus yksilön käsitys oikeasta ja väärästä voi poiketa siitä, mitä laki ja tuomioistuimet määräävät. Oikeusvaltiossa tämä erimielisyys ei kuitenkaan anna lupaa poiketa lakien noudattamisesta. Vaikka tuomio tuntuisi väärältä, tulisi tuota pahanolontunnetta kyetä punnitsemaan sitä vasten, mitkä ovat kyseisen oikeusvaltion myönteiset aikaansaannokset yleisellä tasolla ja tavallisesti. Kansanedustajalta on vastuutonta esiintyä tavalla, joka voidaan tulkita oikeusvaltion keskeisten osien legitimiteetin murentamiseksi.

Mitkä ovat vaihtoehdot demokraattisille periaatteille rakennetulle oikeusvaltiolle? Mikä on vaihtoehto riippumattomalle tuomioistuinjärjestelmälle? Jos taivaallisen totuuden mahdollisuutta ei oteta huomioon, ovat vaihtoehtoina lain ottaminen omiin käsiin tai lain säilyttäminen kansan valitsemien edustajien ja riippumattoman tuomioistuinlaitoksen käsissä. Vähän respektii, please! Parempi on suostua oikeusvaltioon kuin ryhtyä lainsuojattomaksi.
 

Onnea uudelle puoluejohdolle
28.05.2012

Sdp:n 43. puoluekokous on takana. Kokouksen merkittävimmät päätökset koskivat henkilövalintoja puolueen johdossa. Puolen tuhannen hengen kokous valitsi yksimielisesti Jutta Urpilaisen kolmannelle kaudelle. Muu puoluejohto vaihtuikin sitten kokonaan. Muutos oli yhtä suuri kuin neljä vuotta sitten Hämeenlinnassa, jossa sielläkin puoluejohto uusiutui yhtä henkilöä lukuun ottamatta. Silloin Pia Viitanen säilytti asemansa puolueen varapuheenjohtajana muun johdon vaihtuessa.

Puoluekokous haki silloin ja nyt voimaa puolueen uudistamiseen. Niin Hämeenlinnassa kuin Helsingissä taustalla oli huoli puolueen heikosta kannatuskehityksestä. Sekä Hämeenlinnassa että Helsingissä tehtiin rohkeita valintoja. Hämeenlinnassa puolue sai johtajakseen nuoren naisen. Varapuheenjohtajistoon valittiin tuolloin melko vähäisen poliittisen kokemuksen omaavia henkilöitä, parikin kappaletta. Helsingin kokous nuorensi puoluejohtoa radikaalisti. Nuorten vaikutusvalta puolueessa nousi merkittävästi.

Tämä on tärkeä signaali kaikille työväenliikkeen tulevaisuutta pohtiville. Päinvastaisista puheista huolimatta Sdp ei ole poistumassa näyttämöltä jäsenistön ikääntyessä. Puolue ottaa paikkansa yhteiskunnassa entistä voimakkaampana nyt kun nuoriso on ottamassa puolueen omaksi poliittiseksi kodikseen. Tämä kokemus ja ilmapiiri on tärkeätä pitää mielessä koko maassa nyt, kun kuntavaaliehdokkaiden rekrytointi jatkuu ja käynnistellään kuntavaalikampanjoita eri paikkakunnilla.

Olin halukas jatkamaan puolueen varapuheenjohtajana, mutta kokous päätti toisin. 55-vuotiaana ei tunnu pahalta se, että joutuu väistymään, kun nuorten energia ja intohimo ottaa paikkansa. Kun tuo energia saadaan johdonmukaisen poliittisen työn tueksi, on odotettavissa niitä oikeudenmukaisuuden tekoja, joita kansalaiset arjessaan janoavat. Voimia, viisautta ja kärsivällisyyttä uudelle puoluejohdolle!

Puoluesihteerin valintaa koskevassa julkisessa keskustelussa oli sävyjä, jotka panevat miettimään, miten valintamenettelyjä voitaisiin uudistaa entistä selkeämmiksi. Ei ole puolueen etu, että puoluekokouksessa syntyy epäily siitä, ettei puoluekokouksella ole sitä valtaa, joka sille kuuluu. Puoluesihteerin valinta on puoluekokouksen asia, mutta pitkin matkaa on keskusteltu siitä, ettei puoluesihteeriksi voi tulla sellainen, joka ei nauti puolueen puheenjohtajan luottamusta. Pragmaattinen näkökulma ja puolueen säännöissä määritelty päätösvalta sekoittuvat keskenään tässä keskustelussa.

Henkilövalinnat onnistuvat ja vaaleissa menestytään, kun asiat valmistellaan selkeästi ja avoimesti. Sdp:n heikko menestyminen presidentinvaaleissa johtui suurelta osin siitä, etteivät valmistelut olleet kohdallaan. Puoluejohdon valintaa olisi mahdollisuus kehittää niin, että pragmaattinen ja juridinen näkökulma yhdistettäisiin. Kenellekään ei jäisi epäselvyyttä siitä, vaikuttaako joku taustalla ja onko puoluekokouksella oikeasti se valta, joka sille kuuluu.

Voitaisiin tehdä kuten tapahtuu Yhdysvaltain presidentinvaalissa, jossa presidenttiehdokas nimittää rinnalleen varapresidenttiehdokkaan. Presidenttiä valitessaan äänestäjät valitsevat myös varapresidentin. Puolueen johtajavalintaa voisi kehittää niin, että puheenjohtajaksi ehdolla oleva nimeäisi puoluesihteeriehdokkaan rinnalleen. Onhan yhteistyö puheenjohtajan ja puoluesihteerin välillä puolueen johtamisen kannalta olennaisen tärkeä asia. Valitessaan puoluejohtajaa puoluekokousedustajat valitsisivat samalla puoluesihteerin.

Puoluekokouksen alla puheenjohtajaksi ehdolla olevat kävisivät vaalikampanjaa yhdessä valitsemansa puoluesihteeriehdokkaan kanssa. Menettely toisi aivan uudenlaista dynamiikkaa ja säpinää vaaleihin. Merkittävin etu olisi kuitenkin se, että päästäisiin eroon spekulaatioista, jotka turhauttavat puoluekokousedustajia heidän miettiessään omaa rooliaan puoluejohdon valinnassa.

Pragmaattiselta kannalta voisi olla viisas myös se menettely,  jossa puoluesihteerin valinta annettaisiin uudelle puheenjohtajalle Tällainen malli kuitenkin siirtäisi mielestäni liian paljon valtaa pois puoluekokoukselta, eikä ole siksi puolustettavissa.
 

Kuoleman etiikka
23.05.2012

Keskustelu eutanasian eli aktiivisen kuolinavun oikeutuksesta käynnistyy tavan takaa. Kysymys on arkielämän todellisuuden kannalta sananmukaisesti kipeä samalla kun se on etiikan näkökulmasta mitä kiinnostavin. Eutanasian puolustamisen lähtökohtana on todellinen ja vahva kokemus parantumattomasti sairaan ihmisen sietämättömästä kärsimyksestä kovien kipujen takia. Tällaisen ihmisen tila on äärimmäisen poikkeuksellinen. Se on kokemuksellinen tila, johon tuskin kenelläkään ulkopuolisella on pääsyä. Etiikan näkökulmasta kyse on elämästä ja kuolemasta, yksilön oikeuksista ja yhteisön normeista.

Ensimmäinen eettinen kysymys onkin, voiko kenelläkään ulkopuolisella olla mitään oikeutta määritellä, mitä oikeuksia tällaisessa tilassa olevalla ihmisellä on. Jos hän vaatii oikeutta kuolla, miten kenelläkään voisi olla oikeus kieltää häntä kuolemasta? Eikö kuoleman etiikan ensimmäinen periaate voisi olla, että jokaisella on oikeus kuolla? Yhtä selvää on, ettei kukaan voi sanoa toiselle ihmiselle, että sinun velvollisuutesi on kärsiä. Voimassa oleva lainsäädäntö Suomessa ei kiellä itsemurhaa. Käsittääkseni laki ei myöskään kiellä itsemurhassa avustamista. Toisaalta rikoslaki ei kiellä sitä, että joku pyrkii estämään toisen ihmisen itsemurhan. Kykeneekö ihminen päättämään elämänsä lopettamalla syömisen, siitä on erilaisia käsityksiä.

Asiat eivät kuitenkaan liene symmetrisiä. Itsemurhan estäminen on oikeutettua siitä lähtökohdasta, että itsemurhaa yrittävä saattaa toimia hetkellisestä mielenliikutuksesta ilman vakaata elämänsä kokonaistilanteen harkintaa ja muiden vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien punnintaa. Hetken mielijohteesta syntyneen itsemurha-ajatuksen pysäyttäminen ulkopuolisen väliin tulon kautta on lahjoittanut monille ”uuden elämän” kun ajatus on jäänyt toteuttamatta ja elämälle on löytynyt muita mahdollisuuksia. Kuoleman etiikkaan voisi kuulua periaate, ettei ketään saa vasten vakaata ja harkittua tahtoaan pitää hengissä.

Eutanasiakeskustelua käydään usein luonnonoikeuslähtökohdista. Tällöin sanotaan, osin myös uskonnollisin perustein, että kuoleman tulee antaa tulla sitten kun on tullakseen. Että ei ole oikein, jos ihminen keinotekoisesti jouduttaa kuoleman saapumista. Roomalais-katolisessa perinteessä, jossa luonnonoikeusajattelulla on vahva asema, on yleensä paheksuttu itsemurhaa moraalisesti. Luonnonoikeusajattelu ei kuitenkaan anna selkeää osviittaa kuoleman etiikaksi. Tiukasti arvioiden luonnotonta ja epäeettistä olisi näet myös elämän pitkittäminen esimerkiksi lääkkeiden avulla tai yleensäkin ihmisen kehittämin välinein.

Lääkärin etiikan keskeinen periaate on elämän suojeleminen. Tämä on lähtökohtaisesti johdonmukainen periaate, joka on helposti ankkuroitavissa esimerkiksi jokaisen yksilön ihmisarvon tunnustamiseen. Vaikeus tulee siinä, kun arkikokemus pakottaa kysymään onko mikä tahansa elämä sitä elämää, jota on suojeltava. Eutanasian puolustajat kysyvät onko lääkärin tehtävä suojella yksilön kärsimystä. Vastustajat kysyvät, kuka päättää, mikä elämä ei ansaitse suojelusta, jos eutanasia laillistetaan. Molemmat kysymykset ovat olennaisia.

Kuoleman etiikan tärkeä periaate on, että ihmisellä tulee olla oikeus ennakolta antaa sitovia ohjeita hoitohenkilökunnalle omasta hoidostaan silloin, kun sairaus on parantumattomaksi todettu eikä henkilö enää kykene päättämään hoidostaan. Asianmukaisesti tehty hoitotestamentti on tärkeä asiakirja, jossa potilas ennakoivasti antaa hoitohenkilökunnalle valtuudet lopettaa elämää pitkittävät hoitotoimet silloin kun toivoa paranemisesta ei ole. Hoitotestamentti on tärkeä, koska ilman sitä hoitohenkilökunta on vaikeassa välikädessä omaisten mahdollisesti vaatiessa hoitojen ja elvytyksen jatkamista potilaan tahdon vastaisesti. Kuoleman etiikkaan voisi kuulua se, että enemmän on kunnioitettava potilaan kuin hänen omaistensa tahtoa.

Yksilön kuolemalla on monia muita vaikutuksia sen ohella että yksilön elämä päättyy. Myös omaisten elämä muuttuu. Kuolema merkitsee hautajaisia, vainajalta jälkeen jääneiden asioiden ja omaisuuden siirtymistä uusien ihmisten vastuulle ja hallintaan. Kuoleman tuottamisen intressinä voi olla muitakin intressejä kuin potilaan kärsimyksen lopettaminen. Harkittaessa eutanasian laillistamista ei pidä olla sinisilmäinen näiden intressien todellisuudesta. Kokemukset laillistetusta eutanasiasta osoittavat, että yksilön koskemattomuus ja oikeusturva voi olla uhattuna, ellei voida riittävän hyvin varmistaa, että aktiivisen kuolinavun antamisen perusteena on potilaan vakaa ja harkittu tahto.

Pitävä kuoleman etiikka voi rakentua vain realistiselle käsitykselle elämästä, kuolemasta ja ihmisestä.

 

Oman elämänsä toimitusjohtaja
02.05.2012

Käräjäoikeuden kansanedustaja Kanervalle antama tuomio törkeästä lahjuksen ottamisesta pani mietteliääksi. Tuomio ei ole vielä lainvoimainen ja sen oikeellisuus tullaan tiettävästi arvioimaan vielä hovioikeudessa. On siten paitsi tarpeetonta myös asiatonta pohtia, onko rikosta tapahtunut vai ei. Rikossyyte ja alioikeuden tuomio ovat tietysti merkinneet sitä, että luottamuspääomaa on kulunut. Niin paljon, että Kanerva päätyi pyytämään eroa maakuntahallituksen puheenjohtajuudesta, johon tehtävään syyte ja tuomio kiinteimmin liittyvät.

On hyvä kysyä, mitä johtopäätöksiä käräjäoikeuden tuomiosta tulisi yleisemmällä tasolla tehdä. Mitä tuosta ratkaisusta tulisi oppia vastaisen varalle kaikkien meidän, jotka käytämme julkista valtaa. Varovaisuuteen tuollainen tuomio ohjaa. Varovaisuuteen lahjojen ja kaikenlaisen rahallisesti arvioitavan vieraanvaraisuuden ja hyväntahtoisuuden vastaanottamisessa. Mitä enemmän minulla on julkista valtaa, sitä kiinnostavampi henkilö olen niille ihmisille, joiden intresseihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa. Niin imartelevaa kuin kiinnostus onkin, tulee muistaa, että kyse ei ole minusta ihmisenä vaan instituutiosta, jolla on valtaa.

Tilanne on vähän samanlainen kuin papin asema Länsi-Suomen rukoilevaisten kesäjuhlilla. Nuorta pastoria tervehditään niiauksin ja kumarruksin. Se hivelee, kunnes kokeneempi pappi opettaa: ”Eivät ne sinua kumarra vaan sitä papin virkaa, jota kannat niskassasi.”

Kautta historian on vallassa olevien vaivana ollut, etteivät he voi olla varmoja siitä, kuinka moni heidän ystävistään on aito ystävä ja kuinka moni on ystävä vain siksi, että haluaa edistää omia intressejään. Hovinarrin tehtävänä oli muinoin muistuttaa hallitsijaa siitä, että tämä kuuluu tavallisten kuolevaisten joukkoon. Että todellisten ystävien määrä on todennäköisesti paljon pienempi kuin niiden, jotka valtaa pitävän ympärillä ystävällismielisesti pörräävät.

Poliitikon vaalimenestyksen takana on yleensä suurempi tai pienempi joukko ihmisiä. He tekevät vaalityötä, jakelevat mainoksia, keittävät kahvia, jakavat soppaa ja keräävät rahallisia avustuksia kampanjan rahoittamiseen. Tukiryhmä voi toimia hyvin itsenäisesti. Kansanedustajaehdokas ei välttämättä tiedä kaikesta tukiryhmän toiminnasta yksityiskohtia myöten. Tukiryhmän innokkuus liittyy kansanedustajaehdokkaan menestyksen edistämiseen eikä tukiryhmä tule ajatelleeksi lahjontayrityksiä tai sitä, näyttääkö jokin ehdokkaan tueksi osoitettu raha lahjonnalta vai ei. Tukiryhmähän ei kokoa lahjoituksia itselleen, vaan toiselle, eikä siksi tule huolehtineeksi siitä, ettei lahjusepäilyjä pääse syntymään.

Käräjäoikeuden tuomio pakottaa tekemään johtopäätöksen, että jokainen julkista valtaa käyttävä tai siihen pyrkivä on korostetusti oman elämänsä toimitusjohtaja. Oli valtaa käyttävän tueksi osoitettu rahoitus sitten vastaanotettu ja kuitattu kenen tahansa toimesta, henkilö itse vastaa rahan vastaanottamisesta. Kansanedustajaehdokas tai julkista valtaa käyttävä vastaa kaikesta, mitä hänen tukiryhmänsä tekee hänen menestyksensä eteen. Hän ei nähtävästi voi vedota siihen, ettei tiennyt, mistä ja kuinka paljon tukirahaa on tullut. Ei ainakaan silloin, kun tuki on ollut suuruudeltaan merkittävää.

Vaikka poliittisen riippumattomuuden kannalta luulisi olevan hyvä, ettei ehdokas tiedä, mistä tukirahat ovat tulleet, käräjäoikeuden tuomio viittaa siihen, että huomattavan tuen vastaanottajalla on velvollisuus ottaa selvää tuen alkuperästä. Tällainen vastuu tarkoittaa sitä, että julkista valtaa käyttävä on oman elämänsä toimitusjohtaja, joka on vastuussa siitä, että hänen toimintansa on lahjontaepäilyistä vapaata.  

Älkää unohtako ympäristökasvatusta Riossa!
12.04.2012

YK:n jäsenvaltioiden delegaatiot valmistautuvat Brasilian Rio de Janeirossa kesäkuussa pidettävään kestävän kehityksen konferenssiin. Eduskunnassa käytiin viime keskiviikkona ajankohtaiskeskustelu osana Suomen valmistautumista. Keskustelun aiheena oli ”Luonnonvarojen kestävä ja tehokas käyttö”. Aiheen valmistelu oli tapahtunut eduskunnan kahdeksassa valiokunnassa, joiden lausuntojen pohjalta eduskunnan ulkoasianvaliokunta oli laatinut mietintönsä.

Kestävä kehitys on ollut osa kansainvälisestä keskustelua jo neljän vuosikymmenen ajan. Taustalla on laajeneva ymmärrys siitä, että väestönkasvu ja uusiutumattomien luonnonvarojen kasvava kulutus sekä lisääntyvät ympäristöhaitat johtavat planeettamme vakavaan ylikuormittumiseen. Ongelmat ovat globaaleja, siksi myös ratkaisuja on haettava kansojen välisen yhteistyön foorumilla, YK:ssa. Nykyinen kehitys johtaa tuhoon. Sitoutuminen kestävään kehitykseen on yritys välttää tuho ja säilyttää maapallo elinkelpoisena tuleville sukupolville.

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä yksi väliotsikko jäi erityisesti vaivaamaan mieltäni. Siinä todetaan: ”Elämäntavoilla on suurempi vaikutus kuin väestönkasvulla.” Väite perustuu laajoihin asiantuntijakuulemisiin, jotka ovat vaikuttaneet valiokunnan mietinnön sisältöön.

Inhimillisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen aikaan saaminen ei ole mahdollista ilman tieteen ja teknologian uusia keksintöjä. Kansallisesti ja kansainvälisesti tarvitaan satsauksia tutkimukseen biotieteiden, energian, viestinnän, liikenteen ja rakentamisen aloilla. Kestävä kehitys ei ole mahdollista ilman toimivaa oikeusvaltiota ja demokratiaa. Myös yhteiskunnallinen tasa-arvo ja naisten ja miesten välinen tasa-arvo kuuluvat rakenteellisiin tekijöihin, joita tarvitaan kestävän kehityksen synnyttämiseen.

Rakenteellisten tekijöiden ohella merkitystä on yksilöiden asenteilla. Eduskunnan täysistunnon yhteydessä kuultiin Intian maaseudun kehittämisestä vastaavan ministeri Jairam Rameshin puheenvuoro ”Making Sustainable Prosperity Happen Now.” (Kestävä vauraus nyt). Ministeri nosti puheessaan esiin asenteiden muuttamisen tarpeen. Hän totesi, että kehitysmaiden paikallisia yhteisöjä ei ole tarpeen valistaa kestävän kehityksen eduista. ”Ne tietävät ja välittävät. Ne ovat aktiivisia osallistujia.” Ministeri Ramesh nosti esiin Yhdysvallat ja Britannian maina, joiden elämäntavat ovat jyrkimmin ristiriidassa kestävän kehityksen periaatteiden kanssa. Kohtelias ministeri jätti Suomen mainitsematta.
Rakenteellisten ja teknologisten uudistusten ohella on kiinnitettävä huomiota elämäntapoihin. Tämä ei ole poliittisesti helppoa. Elämäntavat ovat jotain sellaista, jota on totuttu pitämään mahdollisimman pitkälle yksityisasiana. Onko valtiovallalla lupa puuttua ihmisten elämäntapoihin? Missä menee oikeutetun puuttumisen raja? Tupakointikielto, auton tyhjäkäyntikielto, roskaamiskielto ovat esimerkkejä lainsäätäjän puuttumisesta yksilön elämäntapoihin.

Kestävän kehityksen näkökulmasta ongelmallista on länsimainen, ”amerikkalainen” elämäntapa, joka perustuu kasvavaan aineelliseen kulutukseen. Hyvinvointia, työtä ja toimeliaisuutta lisäävä talouskasvu perustuu siihen, että ihmisissä herätetään yhä uusia kuluttamisen tarpeita ja synnytetään kulutustottumuksia. Poliittisissa linjauksissa vannotaan nyt vihreän kasvun nimeen. Tulisiko myös määritellä mitä on vihreä kulutus? Tutun sanonnan mukaan maapalloa eivät uhkaa ihmisten tarpeet ja niiden tyydyttäminen vaan ihmisen ahneus. OECD:n tuoreen ympäristökatsauksen mukaan suurin uhka maapallon tulevaisuudelle on välinpitämättömyys (OECD Environmental Outlook to 2050: The Consequences of Inaction). Olemmeko verrattavissa Titaniciin, joka tuhoutui siksi, että riskeihin suhtauduttiin välinpitämättömästi? Toivottavasti Rio on ajoissahavahtumisen paikka.

Rion kokouksessa olisi annettava riittävästi tilaa myös kestävää kehitystä koskevalle kasvatusta ja koulutusta ideoivalle pohdinnalle. Suomessa tätä kasvatustyötä on tehty kouluissa jo hyvän aikaa. Muistan hyvin kun ekaluokkalaiseni ryhtyi opettamaan vanhempiaan jätteiden lajittelun hyveellisyydestä. Kestävä kehitys on globaali harjoitus, joka voi onnistua, jos siemenet muutokselle kylvetään kaikkialla siellä, missä ihmisen elämäntavat ja käytännöt syntyvät. Älkää unohtako ympäristökasvatusta Riossa!

Luottamusta vai ei
23.03.2012

Jakarandapuisen pöydän äärellä eduskunnan istuntosalissa on usein vireillä mitä erilaisimpia asioita. Joskus asioihin on myös henkilökohtaisia liittymäkohtia oman elämänhistorian eri vaiheista. Viime keskiviikkona tapahtui niin paljon, että oli jo vaikea hahmottaa, minkälaisten maailmojen kanssa ollaan tekemisissä. Aluksi äänestettiin eduskunnan luottamuksesta. 

Pienin oppositiopuolue esitti hallitukselle epäluottamusta seuraavin sanoin: ”Eduskunta katsoo että lapsiperheiden köyhyyttä tulee ehkäistä ja perheille tulee tarjota aito valinnanvapaus lapsen hoitomuodon suhteen. Hallitus jätti korottamatta pienimmät äitiys-, isyys- ja vanhempainrahat työttömyysturvan tasolle. Hallituksen mahdolliset kaavailut lapsilisien indeksikorotuksesta luopumisesta sekä pienten lasten kotihoidon tuen leikkauksesta eivät ole hyväksyttäviä. Nämä heikennykset lisäisivät lapsiperheiden köyhyyttä ja lisäisivät merkittävästi kuntien päivähoito- ja toimeentulotukimenoja. Koska hallituksen perhepoliittinen linja on kestämätön lapsiperheiden ja myös julkisen talouden kannalta, eduskunta toteaa että hallitus ei nauti eduskunnan luottamusta.” 

On ymmärrettävää että oppositio esittää epäluottamuslausetta, jos hallitus tekee jotain tyhmää. Mutta on vaikeata ymmärtää, että epäluottamusta esitetään sen johdosta, että arvellaan hallituksen mahdollisesti kaavailevan jotakin. Ja on erikoista luovuutta, että nämä arvelut mahdollisista kaavailuista tulkitaan hallituksen ”perhepoliittiseksi linjaksi.” Kun tämä arveluihin perustuva linja on opposition mielestä kestämätön, hallitus on syytä kaataa. Johdonmukaisempaa olisi ensi viikolla esittää hallituksen kaatoa sen johdosta, mitä hallitus on kehysriihessään ihan oikeasti päättänyt. Keskustan oppositio-osaaminen on heikentynyt parin kauden hallituksessa olon myötä. 

Jakarandapuisella pöydällä oli asiana myös turvallisuusluokiteltujen tietojen vaihtoa koskeva asia. Hallituksen esitys oli puolustusministeriön alaa. Tästä syystä oli mahdollinen se hyvin poikkeuksellinen käänne, että asian käsittelyn yhteydessä opposition puolelta esitettiin puolustusministerille epäluottamuslause. Epäluottamusta kerrottiin koetun paitsi käsiteltävään asiaan liittyen myös ja eritoten puolustusvoimauudistukseen liittyen. Epäiltiin ministerin johtaneen eduskuntaa harhaan, kun tämä taannoin selosti puolustusvoimauudistuksen ratkaisujen taustoja. Julkisuuteen oli tihkunut tietoja siitä, että ministeri oli vaikuttanut tietyn ratkaisun syntyyn ”poliittisesti vaikuttamalla”. 

Ministeri joutui selittämään menettelyään. Anteeksipyyntöjä kuultiin valtioneuvostossa ja eduskunnassa. Virhe oli tapahtunut ja valtioneuvoston ja eduskunnan saama informaatio oli ollut osin puutteellista. Wallin oli ratkaissut sen, että Uudenmaan prikaatia, eli ruotsikielistä joukko-osastoa ei päätetty siirtää Upinniemeen vuonna 2017 vaan jätettiin nykyiselle paikalleen ja sisällytettiin niin ollen osaksi vuonna 2015 tehtävää kokonaisratkaisua. Torstain äänestyksessä Wallin sai eduskunnan enemmistön luottamuksen. 

Keskiviikon istunnon listalla oli välähdyksenomaisesti myös ihan toinen todellisuus. Listalla oli kirkolliskokouksen valmistelema hallituksen esitys Kirkkolain muutokseksi. Kirkolliskokous haluaa turvata kirkollisten vaakunoiden ja sinettien asianmukaisuuden. Ymmärsin, että kyse on yhden kulttuurisen tradition varjelemisesta. Sinänsä kiinnostavaa on, että eduskunnan tehtäviin voi kuulua sellainenkin asia kuin piispojen vaakunoita koskevan lain säätäminen. Näinkin kirkko ja valtio suhde on olemassa tänä päivänä. 

Ettei keskiviikko olisi ollut liian mielenkiinnoton, keskusteltavana oli loppuillasta lakialoite avioliittolain muuttamisesta niin, että myös samaa sukupuolta olevien virallistettua parisuhdetta pidettäisiin avioliittona. Lakialoitteen allekirjoittajia kertyi alle sata, eivätkä ennakkotiedot muutenkaan anna aihetta uskoa siihen, että lakiesitys tulisi lakivaliokunnasta täysistuntoon äänestettäväksi. Tasa-arvo ei näytä tällä kertaa etenevän tässä asiassa. Kansalaisten puolella avaramielisyys on koko ajan lisääntynyt, joten en usko että tämä kannattamani hanke tähän jää.

Hyvä veli verkostot
16.03.2012

Muistan kun sain ensimmäistä kertaa kirjeen, jossa minua puhuteltiin ”H.V. Ilkka Kantola”. Kysyin kollegalta, mitä tuo H.V. tarkoittaa. ”Hyvä veli” hän vastasi. Vastaus lämmitti mieltäni.  Vasta opiskelut päättäneenä ja juuri työt aloittaneena tunsin päässeeni uuteen yhteisöön. Puhuttelu H.V. ”Hyvä Veli” tuntui yhtä aikaa kohteliaalta ja tuttavalliselta. Siinä oli ripaus vanhaa perinnettä, jota tuolloinen vesileimalla varustettu kirjepaperikin kuvasti. H.V. sisälsi myös lupauksen tasa-arvoisesta suhtautumisesta veljien kesken, mitä nämä veljet sitten ikinä olivatkaan. Muistan miettineeni, miten naispuolisia työntekijöitä mahdetaan kirjeitse lähestyä, H.S. kaiketi, mutta se ei kuulostanut ihan samalta. Etenkään kun papisto vielä tuolloin vuonna 1985 koostui pelkästään miehistä. 

Kun naisia alettiin vihkiä papeiksi vuonna 1988, H.V. alkoi tuntua museaaliselta puhuttelulta. Uudessa naisten ja miesten työtoveruudessa H.V. oli ilmeisen eksklusiivinen, poissulkeva. Jos kuulun H.V. -joukkoon, kuulunko johonkin joukkoon, josta suljetaan pois naiset? Olenko hyvien veljien joukossa osallinen joistakin salaisuuksista, joita ei jaeta niille, jotka eivät kuulu joukkoon? Pidänkö välttämättömänä tai hyödyllisenä, että asioita salataan toisilta sukupuolen perusteella? Haluanko että naiset suljetaan ulos? 

Juuri tämän salaisuuksien ulkopuolelle sulkemisen takia Hyvä Veli -verkostosta on tullut käsite, jonka avulla kuvataan hallinnon ja päätöksenteon avoimuuden ja läpinäkyvyyden vakavia puutteita. Hyvä veli- verkostojen kipakassa arvostelussa ei ole kyse ensisijassa sukupuolitaistelusta. Jyrkkiä tuomion sanoja ovat lausuneet niin naiset kuin miehetkin. Kritiikki kohdistuu verkostojen salaisuuteen. Hyvä veli verkostoja on verrattu salaseuroihin, joissa saatetaan tehdä sopimuksia, jotka vaikuttavat paitsi salaseurassa olevien henkilöiden myös ulkopuolisten ihmisten elämään. H.V. verkoston ulkopuoliset voivat olla yhtä hyvin miehiä kuin naisiakin. 

Parjatut hyvä veli verkostot ovat toimintakulttuureja, jotka eivät täytä hallinnon julkisuuden ja avoimuuden vaatimuksia. Hyvä veli verkostot voivat syntyä huomaamatta vuosien mittaan, kun samat ihmiset kohtaavat toisensa yhä uusissa tehtävissä päätöksenteon ylätasolla. He oppivat tuntemaan toistensa ajattelutapoja, he tuntevat kenellä on tarpeellista asiantuntemusta, he tietävät ja ymmärtävät toistensa tavoitteet. Yhdessä heille kertyy paljon valtaa. Syntyy kiusaus edistää oman perustehtävän ohella toinen toisensa henkilökohtaista etua vastavuoroisen edun toivossa, ellei perustehtävä itsessään tarjoa riittävästi haastetta. Kun tämä kiusaus ja riski on olemassa, tulee julkisen vallan omalta osaltaan huolehtia siitä, että mahdollisuudet lankeamiseen pidetään pieninä. 

Verkostoitumista on pidetty tarpeellisena. Avainhenkilöiden rekrytoinnissa melkein mihin tehtävään tahansa pidetään verkostoja ja verkostojen rakentamisen taitoja keskeisenä ansiona. Verkostot ovat merkki yhteistyökyvystä ja aktiivisuudesta. Kun uusi työntekijä tuo mukanaan omat verkostonsa, on se merkittävä lisäarvo mille tahansa organisaatiolle. H.V. voi tarkoittaa myös Hyviä Verkostoja eikä pelkästään Hyvä Veli verkostoa, joka keskittyy jäsentensä henkilökohtaisten etujen vastavuoroiseen edistämiseen käyttämällä hyväkseen työnantajansa resursseja. 

Hyvä organisaatiokulttuuri ja hyvä työelämä ovat mahdollisia vain siellä, missä vallitsee luottamus työnantajan, päälliköiden ja työntekijöiden kesken. Mitä enemmän uskomme Björn Wahlroosin ihmiskäsitykseen, että ihminen on ensisijassa omaa etuaan ajava olento, sitä enemmän meidän tulee vaatia kaiken hallinnon ja palkitsemisjärjestelmien avoimuutta. Se, että korkeampaa moraaliakin on, ei tietenkään anna lupaa toimia sinisilmäisesti ja luottaa siihen, että ne, joilla on eniten valtaa, olisivat kaikkein hyväntahtoisimpia ihmisiä. On hyvä vaatia eniten avoimuutta heiltä, joilla on eniten valtaa.

« EdellinenSeuraava »
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 ... 20 21 
 

Viimeisimmät merkinnät:

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu