Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Ovatko kunnat hoitaneet tehtävänsä?

22.11.2000

 

Turku 22.11.2000

Suomen kuntaliiton Varsinais-Suomen maakuntatilaisuus

 

Johdanto

 

 

Minun tulisi yrittää vastata kysymykseen ovatko kunnat hoitaneet tehtävänsä. Näkökulmani tähän kysymykseen on evankelis-luterilaisten seurakuntien ja kirkon työstä nouseva näkökulma. Arvioin siis kuntien onnistumista ensi sijassa niiden havaintojen pohjalta, joita seurakuntien työntekijät ja seurakuntalaiset ovat tehneet ja joista minulle on kerrottu. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta perehtyä kuntien tehtäväkenttää ja velvoitteita määrittelevään lainsäädäntöön yksityiskohtaisesti. Siksi en lähde kohta kohdalta käymään läpi kuntien onnistu­misia ja epäonnistumisia.

 

 

Käsitys kuntien onnistumisesta tai epäonnistumisesta tehtävässään muodostuu helposti sen nojalla, mitä tiedotusvälineissä kerrotaan. Siten henkilön käsitys asioiden tilasta riippuu paljon siitä, mitä tiedotusvälineitä hän sattuu seuraa­maan. Yritän olla tästä ongelmasta tietoinen. En usko että itse seuraan tiedotus­välineitä riittävän monipuolisesti voidakseni niiden perusteella päätellä, mitä todella tapahtuu kunnissa. Jos otan esimerkkitapaukseksi oman kotikuntani Turun kaupungin, minulle syntyy kuva, että kotikuntani on peräti pahoin epäon­nistunut monilla keskeisillä tehtäväalueillaan. Juomavesi, jätevesi, terveystoimi ja kenties kulttuurihallinto ovat olleet eniten esillä Turkua koskevassa uutisoinnis­sa viime aikoina silloin, kun viitataan Turun vaikeuksiin vastata olemassa oleviin haasteisiin päättäväisesti ja selkeästi. Sen sijaan onnistumisista uutisoidaan harvemmin. Lyhyen ajan perusteella olen itse todennut, että opetustoimen piiriin on Turussa kyetty hankkimaan huomattavan ammattitaitoista ja innostunutta väkeä. Tämä asia näyttäisi siis olevan hyvällä tolalla kotikunnassani omien suppeiden havaintojeni perusteella.

Kysymys siitä, ovatko kunnat hoitaneet tehtävänsä, on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, kenen ajatellaan olevan kysyjänä ja mitä onnistumisella tarkoite­taan. Lisäksi on kiinnostavaa miettiä, millä edellytyksillä onnistuminen on yli­päänsä mahdollista ja missä muualla paitsi kunnissa luodaan edellytykset sille, että kunnat voivat hoitaa tehtävänsä tyydyttävällä tai hyvällä tavalla. Edelleen voidaan laajentaa kysymystä kuntien yhteistyön suuntaan ja kysyä ovatko Kuntayhtymät hoitaneet kuntien tehtävät.

1. Kirkon tehtävä

Kun yritän lausua jotain siitä, miltä kuntien onnistuminen tehtävässään näyttää kirkon kulmalta katsoen, lähden liikkeelle toteamalla, mikä on kirkon tehtävä. Eduskunnan säätämässä, v. 1994 voimaan tulleessa, Suomen evankelis-luterilai­sen kirkon Kirkkolaissa sen 1. luvun 2':ssä todetaan kirkon tehtävästä:

Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.

Kirkkolain kommentaarissa todetaan että ”tällaista kirkon tehtävää koskevaa säädöstä ei ollut edellisessä kirkkolaissa. Koska valtio hyväksyy kirkolle julkisoi­keudellisen aseman, ja kirkolla on oikeus kantaa veroja jäseniltään, on asiallista, että laissa luetellaan ne tehtäväalueet joilla kirkko toimii yhteiskunnassa.” Kirkkolaissa on yritetty luetella ne tehtävät, joista kirkko ei voi oman itseymmär­ryksensä johdosta luopua missään olosuhteissa.

Kirkon toiminnassa seurakunnat ovat toiminnan tärkein ja perustavin taso. Niinpä Kirkkolain 4 luvussa, sen 1':ssä, todetaan erikseen seurakunnan tehtävistä näin:

 

 

Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelus­ten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.

 

 

 

 

 

Edellä mainitut lainkohdat havainnollistavat sitä, miten eduskunnan tahto on, että ev.lut kirkon asema yhteiskunnassa on ymmärrettävä nimenomaan luterilaisen kristinuskon omista lähtökohdista käsin. Suomalaisessa yhteiskunnassa juuri kirkon tehtävänä on laajalti huolehtia siitä, että se oman tunnustuksensa mukai­sesti julistaa Jumalan sanaa ja ylläpitää kirkollista ja uskonnollista elämää ja yrittää vastata kansalaisten uskonnollisiin tarpeisiin omalta osaltaan tässä historiallisessa tilanteessa. Jumalan sanan julistaminen ymmärretään Kirkkolaissa osaksi kristillisen elämän jatkuvuutta ja sen eetoksen konkretisoitumista käytän­nön tasolla. Siksi kirkon tehtävänä on huolehtia myös kristillisestä kasvatuksesta ja sielunhoidosta ja diakoniasta.

Kirkkolain olemassaolo on ilmaus valtiovallan luottamuksesta siihen, että luteri­lainen kirkko juuri kirkkona löytää oikean paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnas­sa.

2. Diakoniatyöntekijän ahdistus

Kun tapaan seurakuntien diakoniatyöntekijöitä milloin yksitellen milloin joukoit­tain seminaareissa tai koulutustilanteissa, kuulen yhä useammin heidän kysyvän: Olemmeko unohtaneet oman tehtävämme? Olemmeko enää pitkään aikaan tehneet oikeita asioita?

Saman suuntaisesti saattavat kysyä myös yksittäisen seurakunnan ikääntyneet ja yksinäiset ihmiset ja heidän omaisensa. Ja tällainen epäilys saattaa tulla ilmoille myös yksittäisen sotiemme veteraanin huulilta hänen hämmästellessään diakonissan uutta toimenkuvaa ja työn painopisteen valintaa.

Diakoniatyön piirissä seurakunnissa jouduttiin 90-luvulla arvioimaan omaa tehtäväkuvaa radikaalisti uudelleen. Tilastot osoittavat, että diakoniatyön asia­kaskunta on nuorentunut. Kun aikaisemmin painopiste oli ikääntyneen ja vanhus­väestön piirissä tehtävässä työssä, on diakoniatyön asiakkaina tänä päivänä yhä useammin varhaisessa keski-iässä olevia henkilöitä. Miesten osuus diakoniatyön asiakkaina on lisääntynyt.

Tämä on luonnollisesti merkinnyt muutosta myös diakoniatyön sisällössä. Perin­teinen ikääntyneiden parissa tehtävä työ on sisältänyt vahvasti ja avoimesti hengellisen työn ulottuvuuden. Kotikäyntityö on merkinnyt sitä, että yksinäinen ihminen on saanut apua nimenomaan hengellisiin kysymyksiinsä ja elämänvoi­maa Jumalan sanan ja rukouksen tuomasta lohdutuksesta. Nyt diakoniatyö on huomattavassa määrin aineellisen avun antamista tai neuvontaa elämän hallin­nan palauttamiseksi.

Piispantarkastusten yhteydessä tapaan usein kuntien henkilöstöä. Keskustellessa­ni kunnan sosiaalitoimen kenttätyötä tekevän väen kanssa saan toistuvasti kuulla siitä, että he eivät katso olevansa hengellisten tarpeiden asiantuntijoita ja että seurakunnan työntekijää tarvittaisiin juuri tähän nimenomaiseen tarpeeseen. Monilla paikkakunnilla onkin hyvin toimiva verkostoyhteistyö seurakunnan ja kunnan toimijoiden välillä. Tarpeellinen informaatio kulkee ja voimavaroja voidaan yhdistää. Onpa usein mukana joku kolmannen sektorin vapaaehtoisjär­jestö tai -toimintamuoto.

Diakoniatyöntekijän ahdistus on siinä, että hänen tehtäväkseen on kaatunut turvaverkon kutominen niille ihmisille, jotka ovat pudonneet läpi kaikkien oletet­tujen turvaverkkojen. 90-luvun laman seurauksen näkyvät vielä pitkään ja hyvin kipeinä yhteiskunnassamme paikallisella tasolla. Paikoin hälyttävän suuri määrä ihmisiä on ajautunut hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle. Nyt, kun syvimmästä lamasta on jo melko monta vuotta, ne, jotka ovat vaikeuksissa, ovat joutuneet yhä useampien ongelmien keskelle. Usein on kysymys ongelmakimpusta tai onnettomuusvyyhdestä, jossa ovat mukana pitkäaikaistyöttömyys, ylivelkaantu­minen, parisuhteen rikkoutuminen, päihdeongelmat, heikot tai olemattomat asumisolot, jatkuva tai kroonistunut sairastelu.

Systeemin ulkopuolelle joutuneiden avuttomuus ja voimattomuus konkretisoitu­vat köyhyytenä ja toisinaan jopa nälkänä. Ruokakassien jakaminen ensin Pelas­tusarmeijan toimesta sitten seurakuntien ruokapankkien kautta on yleistynyt. Sen yleistyminen näyttää lieventäneen avun hakijoiden häpeää. Näinhän on käynyt työttömienkin kohdalla. Silti diakoniatyössä tiedetään, miten kipeänä asiakkaat kokevat oman onnettomuutensa ja miten masentuneita ja toivottomia he ovat yhteiskunnan hyvän tahdon ja mahdollisuuksien suhteen.

Yrittäessään vastata näihin uusiin haasteisiin seurakuntien työntekijät ovat joutuneet vähentämään perinteisen diakoniatyön määrää. Ja niin aletaan kysyä: Teemmekö me enää oikeita asioita? Tekeekö meidän diakonissamme oikeata diakoniatyötä? Kuka huolehtii meidän hengellisistä tarpeistamme, jos kirkko ei huolehdi, kun se ottaa itselleen tehtäviä jotka kuuluisivat yhteiskunnalle, kunnille ja valtiolle?

Jos kysyisin diakoniatyöntekijöiltä, ovatko kunnat hoitaneet tehtävänsä, vastaus olisi selkeä: Eivät ole. Me joudumme hoitamaan niitä tehtäviä, jotka laki määrää kuntien hoidettavaksi. Eikö kuntien tehtävänä ole huolehtia siitä, että jokaisella kuntalaisella on riittävä suoja ja perusturva, niin että ihmisarvoinen elämä on mahdollista hänen kohdallaan. Tässä tehtävässään eivät kaikki kunnat ole onnistuneet.

Seurakuntien ruokapankkitoiminta on julkisuudessa hahmottunut pitkälti ruoka­kassien jakamisena samaan tapaan kuin Pelastusarmeijan vastaava toiminta. Seurakuntien käsitys omasta varsinaisesta tehtävästään on kuitenkin ratkaiseval­la tavalla vaikuttanut siihen, miten tämä toiminta seurakunnissa on organisoitu. Sanomastaan käsin kirkko ymmärtää ihmisen kokonaisuutena, joka tulee kohda­ta kokonaisena ihmisenä silloin, kun hän hakee apua. Niinpä seurakuntien ruokakassien jakamiseen liittyy pysähtyminen asiakkaan kokonaistilanteen äärellä. Henkilön elämäntilannetta pyritään kartoittamaan, ja selvittelemään, mitä muuta apua hän mahdollisesti tarvitsee ja miten pitkälle nyt annettava apu riittää. Työ muistuttaa yhä enemmän ammattimaista sosiaalityötä ja asettaa kirkon työntekijän ammattitaidolle kovia vaatimuksia. Muuttunut diakoniatyön tilanne ja sen vaatimukset on yritetty ottaa huomioon työntekijöiden koulutuk­sessa mm. hiljattain vakinaistetussa Diakonia-ammattikorkeakoulussa.

Silloin tällöin kuulee yhteiskunnan puolelta puheenvuoroja, joissa esitetään, että eikö Kirkko voisi pysyvästi ottaa vastuulleen osan yhteiskunnan sosiaalitoimesta, kun se näyttää niin hyvin luontuvan kirkolle. Jos tällaiseen päätetään tietoisesti siirtyä suomalaisessa yhteiskunnassa, silloin otetaan askelia taaksepäin, 1800-luvun suuntaan. Kun yhteiskuntamme samaan aikaan tulee monikulttuurisem­maksi, ei voi olla oikein eikä uskonnonvapauden hengen mukaista, että kansalai­set joutuvat hakemaan sosiaalista turvaa ja aineellista hyvinvointia yhden uskonnollisen yhdyskunnan piiristä. On oltava selvää, että kansalaisten hyvin­vointi ja riittävä perusturva on jatkossakin kuntien vastuulla.

Seurakuntien diakoniatyö kohtelee kaikkia kansalaisia samanvertaisesti. Omasta teologisesta lähtökohdastaan diakoniatyö ei erottele asiakkaita kirkon jäseniin ja niihin, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Apua yritetään antaa sinne, missä kukaan muu ei auta. Diakoniatyöllä tulee aina riittämään tehtävää myös sosiaalisen toiminnan alueella. Se hoitaa oman yhteiskunnallisen ja täydentävän tehtävänsä marginaalin marginaalissa oman hengellisen tehtävänsä lisäksi. Tarkassa teologi­sessa katsannossa lähimmäiseen kohdistuva palvelutyö hahmottuu itse asiassa hyvinkin vahvasti itse Vapahtajan esimerkin mukaiseksi Jumalan valtakunnan työksi ilman piilossa olevia hengellisiä päämääriä.

3. Nuorisotyön haasteet

Seurakuntien nuorisotyölle on ominaista kyky tavoittaa yksi ikäluokka - rippikou­luikäiset - lähes kokonaan. Tämän ympärille on siellä täällä voitu rakentaa mielekkäitä jatkuvamman nuorisotyön muotoja, jotka ovat tarjonneet eri paikka­kunnilla nuorisolle yhden harrastusvaihtoehdon lisää. Parhaimmillaan nuorisotyö on onnistunut kirkon kasvatustyön muotona varustamaan osan ikäluokkaa elämää varten henkisesti ja hengellisesti varsin kestävillä eväillä.

Nuorisotyöllä on vaihtelevissa määrin yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Paikoin seurakunnat ovat joutuneet ottamaan vastuuta paikkakunnan nuoriso­työstä yksin. Joillakin seuduilla kunnat ovat tarjonneet toimitilat ja seurakunta on järjestänyt henkilöstön. Seurakuntien työkulttuurille on ominaista se, että hengellisessä työssä oleville ei ole määritelty työaikaa. He eivät ole työaikalain piirissä vaan lepoa varten heille on määritelty tietty määrä vapaa-aikaa. Tämä on merkinnyt mahdollisuutta joustaa nuorisotyölle järkevällä tavalla niin, että työssä ollaan iltaisin ja viikonloppuisin. Kuntien vastaavien viranhaltijoiden kohdalla säädökset ovat tästä poikkeavia. Tämä näyttää paikoin johtavan siihen, että kunnalle luontevia tehtäviä kaatuu seurakuntien hoidettavaksi.

Usein apu löytyy vapaaehtoisista tai järjestöjen taholta. Keskimääräinen vaikutel­ma on se, että päättäjillä kuntatasolla ja usein myös seurakuntatasolla on vaikeuksia tunnistaa, mitä nuorisolle kuuluu tänä päivänä. Tuntuu olevan ylivoi­maista katsoa asioita nuoren kannalta. Ei ole helppoa löytää itsestään tahtoa priorisoida asioita niin, että nuorison omat kysymykset saisivat riittävästi huo­miota kuntien päättäessä voimavarojensa käytöstä.

4. Kuntien edellytykset tehtäviensä hoitamiseen

Kuntien tehtävät määräytyvät pitkälti lainsäädännöstä käsin. Kuntien velvoitteet tulevat ulkopuolelta, valtakunnan tasolta. Velvoitteet ja tehtävät konkretisoituvat niissä olosuhteissa, joissa kukin kunta hoitaa omaa tehtäväänsä. Olosuhteet muodostuvat maantieteellisistä ja väestöllisistä tekijöistä.

Kuntien edellytykset tehtäviensä hoitamiseen muodostuvat monista tekijöistä. Osaan edellytyksistä kunta voi itse vaikuttaa, osaan taas ei.

Kuntien talous on voimakkaasti sidoksissa valtion tulo ja menoarvioon ja sen yhteydessä tehtäviin poliittisiin päätöksiin. Tästä seuraa väistämättä se, että kuntien on oman tehtävänsä hoitamiseksi tehtävä voitavansa sen eteen, että poliittiset päättäjät ovat tietoisia kuntien ja kunnissa asuvien kansalaisten tilanteista ja tarpeista.

Edelleen, kuntien talous on vahvasti riippuvaista siitä, miten kunnat kykenevät luomaan ja ylläpitämään työpaikkoja ja niitä synnyttävää yritystoimintaa kunnan alueella.

Kunnallishallinnon kehitykselle on viimeaikoina ollut ominaista kuntien itsemää­räämisoikeuden lisääntyminen. Valtiovallan taholta tapahtuvaa normiohjausta on voimakkaasti vähennetty. Tämä on merkinnyt periaatteellisella tasolla kunnille määrätynlaista vapautta. Samalla kuntien vastuu on lisääntynyt ja riittävän asiantuntemuksen ja osaamisen ja arvokeskustelun tarve on tullut polttavaksi. Kuntien suhteellisen suurta itsemääräämisoikeutta on jo ehditty kritikoida.

Siellä täällä on todettu, että kuntien vapaus harkita, miten ne tehtävänsä hoita­vat, on synnyttänyt eriarvoisuutta eri kunnissa asuvien kuntalaisten välillä. Esimerkkinä tästä kritiikistä on Polemiikki -lehdessä ollut Itä-Suomen lääninhalli­tuksen sosiaalineuvos Elli Aaltosen toteamus että ”Kuntien täydellinen itseriittoi­suus ei takaa parhainta palvelua”.

Kuntalain 1:ssä todetaan:

 

 

Kunta pyrkii edistämään asukkaidensa hyvinvointia ja kestävää kehitys­tä alueellaan.

 

 

 

 

Kuntalain henki on selkeästi se, että kaikkia kuntalaisia on kohdeltava tasa-arvoisesti. Jokaisen kuntalaisen hyvinvointia on pyrittävä edistämään. Siksi kunnilla ei ole oikeutta suhtautua välinpitämättömästi yhdenkään kuntalaisen hätään, turvattomuuteen ja ahdinkoon. Hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävien toimien on kohdistuttava erityisesti niihin, joiden kohdalla hyvinvointi on toteutu­nut kaikkein heikoimmin. Kuntien onnistumista omassa tehtävässään voikin parhaiten arvioida katsomalla sitä, mitä kuuluu niiden ihmisten elämään, jotka kunnassa voivat kaikkein heikoimmin.

 

 

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu