Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Otsa hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman - entä perhe-elämä?

11.03.2002

 

Turku 11.03.2002

 

 

Turun seudun porvarillinen terveys ja sosiaalipoliittinen yhdistys Tesopo ry:n seminaariRaamatun alkukertomukset näyttävät syntyneen pikemminkin joutilaisuutta kuin työntekoa rakastavan yhteisön piirissä. Ihmisen ihanteellinen olotila, paratiisi, kuvataan sellaiseksi, jossa ei ole mitään huolta huomisesta. Ihmisen ei tarvitse nähdä erityistä vaivaa jokapäiväisten tarpeittensa täyttämiseksi. Hän ei elämässään kohtaa mitään vastuksia.

 

 

Tuo joutilaisuutta rakastava ja vapaa-ajan perään haikaileva ihminen joutuu kuitenkin elämään todellisuudessa, joka ei vastaa tätä ihannetta. Joutilaisuus ei ole mahdollista. Päinvastoin: jokapäiväinen elämä vaatii jatkuvaa vaivannäköä. Elämä on selviytymistaistelua ankarissa olosuhteissa. Ihmisen mielessä pyörii ajatus, että elämän tulisi olla helpompaa. Hän ei haluaisi tehdä niin ankarasti työtä, hän ikävöi joutilaisuuden perään, mutta hänen on pakko suostua ahertamaan otsa hiessä. Työn tekeminen on välttämätöntä. Työn avulla ihminen rakentaa suojan itselleen ja läheisilleen. Mutta työ tuntuu vastenmieliseltä.

 

 

Suurin piirtein tällainen näyttää olleen sen yhteisön kokemus, jonka piirissä Raamatun alkukertomukset ovat syntyneet. Historiantutkimuksen näkökulmasta Raamatun alkukertomukset ovat myytinomaisia tarinoita, joiden avulla yhteisö on yrittänyt antaa perimmäisen selityksen muutamiin kaikkein suurimpiin ihmisenä olemisen kysymyksiin.

 

 

Syntiinlankeemuskertomus on myytti, joka yrittää vastata muun muassa siihen, miksi mies joutuu uhraamaan parhaat voimansa ja vuotensa puurtamiseen hikisessä ja epämiellyttävässä työssä vain pitääkseen hengissä itsensä ja kivulla synnyttävän vaimonsa.

 

 

Kertomuksen mukaan työ on seuraus siitä, että Jumala päätti vaikeuttaa syntiin langenneen ihmisen elinolosuhteita. Olkoon maa sinun takiasi kirottu! Jumala sanoo Adamille, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle. Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi niin kauan kuin elät. Maa kasvaa sinulle orjantappuraa ja ohdaketta, muta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi. Otsasi hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat. (1. Moos 1:17-19)

 

 

Tällainen käsitys työstä on perin synkkä. Mutta siihen saattaa sisältyä jokin totuus, jotain opittavaa myös meille, jotka pohdimme työn ja perhe-elämän välistä arvojärjestystä.

 

 

Raamatun alkukertomusten valossa työ on välttämätön paha. Työ on rangaistus, seuraus ihmisen pahuudesta. Ankara työ ei ole tarkoitettu ihmisen elämän sisällöksi tai päämääräksi. Työ on väline, keino saada itselle niitä asioita, jotka tekevät elämän mahdolliseksi kovissa ja ankarissa olosuhteissa.

 

 

Nykyaikainen käsitys työstä on monipuolisempi. Yksilön vapautta korostavana aikana on vahvistunut näkemys, että jokainen ihmisen valitsee vapaasti, mitä työtä hän tekee. Työ saatetaan nähdä osana ihmisen henkilökohtaista elämän suunnitelmaa. Työ on ihmiselle hyvää työtä silloin, kun henkilö voi toteuttaa itseään työssään.

 

 

Vastaavasti, työttömyys nähdään negatiivisena ja ikävänä asiana silloinkin, kun työttömän toimeentulo voidaan hoitaa muulla tavoin. Työttömyys merkitsee myös jonkin sisällöllisen ulottuvuuden poissaoloa elämästä. Työllä on muutakin merkitystä kuin toimeentulon tuominen. Työ jäsentää elämää, antaa merkityksiä ja mielekkyyttä elämään. Työn kautta yksilö jäsentyy yhteisöön, toisiin ihmisiin ja ryhmiin. Yleensä työ vahvistaa ihmisen identiteettiä, kokemusta johonkin kuulumisesta ja jonkin jatkumisesta ja pysyvyydestä.

 

 

Raamatun alkukertomuksissa on mielenkiintoinen kohta, jossa kerrotaan Adamin yksinäisyydestä. Jumala oli luonut taivaan ja maan, kasvit ja eläimet ja miehen. Mikään näistä ei kuitenkaan kyennyt poistamaan Adamin yksinäisyyttä. Herra Jumala näki, että Adam voi erittäin huonosti. Elämänhalu ja yleinen motivaatio olivat lähellä nollaa. Mikään ei saanut Adamia innostumaan mistään.

 

 

Mitä Herra Jumala tuon kertomuksen mukaan sitten teki, sen me tiedämme. Hän vaivutti Adamin ja otti häneltä kylkiluun ja teki tästä kylkiluusta hänelle Eevan, naisen kumppaniksi tälle yksinäisyyttään masentuneelle miehelle. Ja Adam piristyi. Elämä lähti kulkemaan sitä kulkuaan, jota sen pitikin kulkea. Elämän syvin mieli löytyi ihmissuhteesta, kahden ihmisen välisestä yhteydestä. Ilosta, jota he kokivat toistensa kanssa. Keskinäisestä jakamisesta, kasvokkain olemisesta, vuorovaikutuksesta, toveruudesta ja kumppanuudesta.

 

 

On tärkeätä huomata, että Jumalan vastaus Adamin yksinäisyyteen ei ollut työ. Jumala ei sanonut Adamille: ”Mitäs siinä valitat? Keksi jotain tekemistä. Rupea työhön. Ala ahertaa, niin johan huomaat, että elämälläsi on tarkoitus ja mieli. Ala paimentaa karjaa, niin kyllä se yksinäisyys siitä helpottaa!” Herra Jumala ei ala lohduttaa Adamia tarjoamalla hänelle työtä. Työ tulee mukaan kuvaan vasta paratiisista karkottamisen yhteydessä. Ihminen asetetaan viljelemään maata, sitä samaa maata, josta hänet on tehty ja johon hän kuoltuansa palaa. Ankara työnteko on jatkuvaa oman kuolevaisuutensa äärellä olemista. Työn avulla ihminen pitää itsensä ja perheensä hengissä. Vasta kuolema vapauttaa ihmisen työn teosta.

 

 

Raamatun alkukertomuksissa työlle annettu merkitys liittyy kiinteästi ajatukseen selviytymisestä. Työn tekemisen pakko on yhteydessä siihen, mille tasolle selviytymisen kriteerit asettuvat. Paratiisin ihanuus johtui juuri siitä, että siellä selviydyttiin ilman työn tekemistä. Paratiisista karkottamisen jälkeen tilanne muuttui. Ilman työtä ei selviydytty. Vasta sitten, kun selviytymistaso oli saavutettu, voitiin pyyhkiä hiki otsalta ja todeta, että tämän jälkeen elämässä on mahdollisuus muuhunkin kuin työhön. Vasta sen jälkeen oli mahdollisuus miettiä omaa yksinäisyyttään tai toisen ihmisen ikävää. Vasta sen jälkeen, kun oli saatu varmuus selviytymisestä, oli mahdollisuus antaa aikaa ihmissuhteille.

 

 

Vaikka Raamatun alkukertomukset ovat vanhoja ja peräisin toisenlaisesta kulttuurista, niillä on mielestäni tärkeätä sanottavaa tämän hetken suomalaiselle keskustelulle, jossa pohditaan, millaiseen järjestykseen työ ja perhe sijoittuvat itse kunkin arvomaailmassa käytännön tasolla.

Haluan pohtia hetken sitä, miksi työ ja perhe näyttävät asettuvan vastakkain, toistensa kilpailijoiksi, nykyisessä keskustelussa? Onko näin ollut aina, vai onko ilmiö uusi? Onko työn ja perheen kilpailuasetelma todellinen, vai onko kyse näköharhasta tai kommunikaatiokatkoksesta? Kenen on syy, jos työ ja perhe taistelevat keskenään? Kuka kärsii, jos työ voittaa perheen? Kuka kärsii, jos perhe voittaa työn?

 

 

Kun torpan poika perusti perheen torpparin tyttären kanssa, ei toimeentulon hankkimiselle ollut paljon vaihtoehtoja. Kumpikin teki oman osuutensa työstä. Tehtiin se, mikä jaksettiin ja osattiin. Lepoaikaa suotiin itselle ja toiselle sen verran, että voimat ehtivät palautua. Mies ja vaimo sekä ihailivat toistensa sitkeyttä että olivat huolissaan toistensa jaksamisesta. Toinen toisensa rohkaiseminen ja varoituksen sana olivat käytössä rinta rinnan. Mutta kumpikin tiesi, että työn tekemiselle ei ollut vaihtoehtoja. Työ oli välttämättömyys. Työ koitui perheen hyväksi. Työssä onnistuminen ja kokemus työn sujumisesta oli samalla kokemus perheen onnistumisesta. Vastoinkäymiset työssä koettiin perheen yhteisinä vastoinkäymisinä. Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla kuvaa taitavasti tämän kaltaisia ihmisen sielun liikkeitä.

 

 

Tietysti esiintyi toisinaan myös kitkaa työn ja yhteisen vapaa-ajan käyttämisen välillä. Perhe-elämään ja parisuhteeseen kohdistuvat odotukset saattoivat olla puolisoiden kesken erilaisia. Erilaiset kotitaustat kuljettivat mukanaan hienonhienoja tai merkittäviä eroja puolisoiden arvomaailmoissa. Eroja, jotka joissakin tilanteissa synnyttivät asetelman, jossa työ ja perhe saattoivat arvoina näyttää keskenään kilpailevilta asioilta. Mitä enemmän näistä asioista osattiin keskustella, sitä selvemmin löytyi työlle ja perhe-elämälle kilpailuasetelman tilalle yhteistyöasetelma.

 

 

Pellonraivaajan ja uudisasukkaan työ tähtäsi pääosin itsensä ulkopuolisiin tavoitteisiin, hyvän elämän välineiden luomiseen. Mutta samanaikaisesti työ sisälsi kokemuksellisesti arvoja, joita voi sanoa itseisarvoksi. Ojaa kaivaessaan ja tukkeja kaataessaan mies koki olevansa elossa. Hän tunsi oman voimansa ja niiden rajat. Hän havaitsi taitojensa lisääntyvän työn teossa ja tunsi iloa oppimisestaan. Hän huomasi kykenevänsä vaikuttamaan asioihin ja parantamaan itsensä ja perheensä elinolosuhteita ja koki iloa tästä. Hetkittäin työ hahmottui paitsi välttämättömänä pahana myös mielekkäänä elämäntehtävänä.

 

 

Torpparin vaimon elämä hahmottui pääosin kodin piirissä tehtävistä töistä käsin. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen, vaatetuksesta ja ruoasta huolehtiminen, perheen talouden seuranta ja huolehtiminen karjasta olivat hänen elämänpiirinsä tehtäviä. Näissä tehtävissä työ ja perhe olivat saumattomasti toisiinsa kiinnikudotut. Elämän mielekkyys ja merkitykset toteutuivat elämänkulkuna näissä toimissa. Ajatus työn ja perheen keskinäisestä kilpailusta tuskin kävi mielessä sillä tavalla kuin se on meidän mielessämme. Mutta varmasti nuokin äidit elivät läpi tilanteita, joissa mieli oli jakautunut kahtaalle: toisaalta olisi tuntunut välttämättömältä viipyä sairastavan pikkulapsen luona pirtin lämmössä, toisaalta oli pakko lähteä lypsämään ja ruokkimaan lehmät.

Arvot kilpailivat keskenään. Kaikkea ei voinut saada. Oli pakko valita. Valinnan hetkellä oli pakko katsoa pidemmälle tulevaisuuteen. Pyrittiin tekemään sellaisia valintoja, että kohtuullinen elämä pidemmän päälle voisi toteutua. Tässä ja nyt saavutettavan hyvän oli usein väistyttävä tulevaisuuden hyväksi.

 

 

Tämän yhteiskunnan työelämä näyttää perin toisenlaiselta kuin torppariperheen elämä vaikkapa sata vuotta sitten. Työelämä tapahtuu pääosin kodin ulkopuolella myös naisten kohdalla. Jako kodin piirissä eteen tulevien tehtävien ja työelämän välillä on selvä. Tosin viimeisen kymmenen vuoden aikana on näyttänyt siltä, että yhä useampi - pakosta tai vapaaehtoisesti - siirtää osan työtehtävistään kotiinsa. Etätyön trendikkyyden ja ylitöiden välttämättömyyden takia yhä useammassa kodissa on myös isän ja/tai äidin toimisto ja työhuone, josta käsin sitten piipahdetaan laittamassa lapsille iltapala ja toivottelemassa hyvät yöt.

 

 

Vaikka nykyisellä työelämällä on taipumus siirtää työn tekemistä kodin seinien sisälle, tämä ei tarkoita paluuta vanhaan agraariyhteiskunnan elämämuotoon. Nykyaikaisessa työelämässä työn sisällöt ovat sellaisia, jotka avautuvat vain niihin perehtyneille ammattilaisille ja spesialisteille. On tavallista, että muut perheenjäsenet eivät voi olla millään tavalla avuksi sille perheenjäsenelle, joka tekee kotonaan töitään. Lapsen ei enää ole mahdollista ottaa omaa pientä haravaansa ja lähteä isän tai äidin mukana heinätöihin. Yleissuunta on se, että yhä harvempi ammatti sisältää jotain sellaista, minkä tuntemisen tai osaamisen voisi ajatella kuuluvan kansalaisen yleissivistykseen, tai tarpeellisiin elämäntaitoihin.

 

 

Työ on yksilösuoritusta ja sellaisenaan yksilön elämän erityisaluetta, johon muille ei juuri ole pääsyä. Tästä seuraa että työn on vaikea olla osa perheen yhteistä elämää. Jonkinlaisena poikkeuksena ja perheen kannalta toivon pilkahduksena on maamme nopea tietoteknistyminen. Monissa perheissä lapset ovat olleet vanhemmille avuksi atk:n käyttöön liittyvien pulmien ratkaisemisessa. Useimmiten perhe-elämä ja työ ovat kuitenkin vaihtoehtoisia elämänalueita. Työntekijä joutuu valitsemaan, kumpaan hän milloinkin itsensä sijoittaa ja kumpaan hän milläkin kertaa satsaa.

 

 

Siihen, että perhe näyttää jäävän työelämän jalkoihin, on useita syitä. Tärkeimpiä ovat mielestäni seuraavat neljä: Ensinnäkin se, että vanhemmilla on aivan liian optimistinen käsitys siitä, miten lapset ja parisuhde selviytyvät ilman vanhempien läsnäoloa ja yhteistä aikaa kotona. Toiseksi se, että vanhemmat ovat asettaneet aineellisen hyvinvoinnin tavoitetason aivan liian korkealle. Kolmanneksi se, että vanhemmat näkevät elämän mielekkyyden olevan yhteydessä yhä enemmän työssä menestymiseen ja yhä vähemmän yhteydessä perheeseen. Neljänneksi se, että työelämä on tullut yhä vaativammaksi ja työsuhteet epävarmemmiksi.

 

 

Yhä selvemmin ja yhä yksimielisemmin on julkisessa keskustelussa todettu - sekä asiantuntijoiden että rivikansalaisten puolelta - että lapset tarvitsevat kasvaakseen aikuisten läsnäoloa. Lapsi ei kasvaakseen tarvitse luksusluokan elintasoa, ylitsepursuavan runsasta leikkikaluvarastoa, tai harrastuksia viikon jokaisella päivälle. Lapsi varttuu tasapainoiseksi ja taitavaksi, kun hän saa kulkea elämänsä ensimmäisten vuosien matkaa inhimillisten, turvallisten, läsnäolevien ja johdonmukaisten vanhempien seurassa. Tavallisessa arkisessa elämässä lapsi oppii elämän perusrytmin, joka kantaa ja muodostaa pitävän pohjan kuljettavalle tielle. Hän oppii ilmaisemaan tunteitaan, iloa ,vihaa, pettymystä, kiukkua ja sovinnonhalua sekä rakkautta, kun hän näkee, miten vanhemmat ilmaisevat tunteitaan. Hän oppii elämän tärkeät ehdot ja rajat, kun hänen näkee, miten vanhemmat ottavat huomioon tärkeätä rajat ja kun hän huomaa, mitä rajoja hänelle asetetaan. Vanhempien ensimmäinen tehtävä on antaa lapsille mahdollisuus pysyvään ja luotettavaan kiintymyssuhteeseen. Siksi vanhempien pidäkkeetön työelämälle uhrautuminen on erittäin kohtalokasta lapsen kannalta.

 

 

Sama pitää paikkansa myös parisuhteen osalta. Myös parisuhteen kestävyyteen luotetaan edelleenkin liian sinisilmaisesti. Nuorten parien intohimoinen ja elämän riemua uhkuva rakkaus tapetaan liian varhain työelämän paineissa. Rakastuminen kantaa hetken. Sen jälkeen tarvitaan tahtoa ja viisautta ja nöyryyttä. Hoitamaton parisuhde ei kestä. Niin kuin ei lapsia ei parisuhdettakaan voi hoitaa vain laatuajan puitteissa. Arkinen yhdessäolo, jakaminen, oikea elämä ovat sitä, jossa kasvaa yhteinen historia, puolisoiden yhteinen tie. Siinä opitaan keskinäistä tuntemista, siinä annetaan särmien hioutua. Siitä poimitaan yhteiset ja yhdistävät itkut ja naurut. Mutta on oltava aikaa, jotta tämä olisi mahdollista.

 

 

Toiseksi. Hyvän elämän yksi osatekijä on hyvä elintaso. Mutta kuinka paljon on riittävästi? Niin kauan kun emme esitä tätä kysymystä, me asetamme tavoitteemme yhä korkeammalle. Mikään ei riitä. Aina pitää saada lisää rahaa ja tavaraa. Jossain vaiheessa huomaamme, että uudet tavarat ja hankinnat ovat uusia pettymyksiä. Ne eivät vastaa sitä ponnistelujen määrää, joka niiden hankkimiseksi on uhrattu. Tavaran määrä lisää huolten määrää. Kustannukset kasvavat. On tehtävä lisää töitä. Aina löytyy joku, jolla on vielä enemmän, isompi mökki, uudempi auto tai erikoisemmat ja kalliimmat harrastukset tai pidemmät lomamatkat. Aineellisen hyvän tavoittelemisessa jano ei lopu koskaan, ellemme esitä tuota kysymystä: Kuinka paljon on riittävästi.

 

 

Aineellista hyvää loputtomasti tavoitellessaan ihminen pyrkii takaisin paratiisiin. Lottovoittajan tavoin hän unelmoi siitä, ettei tarvitsisi tehdä mitään. Saisi vain olla ja nauttia elämästä. Hän ei tajua, että selviytymiseen tässä elämässä riittää paljon vähempikin. Työpäiviä voisi lyhentää ja näin saada elämään sellaista hyvää, joka muistuttaa paratiisissa ollutta hyvää. Juostessaan aineellisen hyvän perässä, hän kieltää itseltään sen hyvän, jota perhe, puoliso, lapset ja ystävät voisivat hänelle antaa. Tavoitellessaan unelmiensa hyvää, hänen menettää sen, mikä on todellista hyvää.

 

 

Kolmas ongelmaryhmä muodostuu niistä, jotka ovat työnarkomaaneja työn sisällön takia. Nämä ihmiset ovat antaneet sielunsa työlle. Työssä he ovat läsnä intohimoisesti ja koko sydämestään. Vapaapäivinään ja lomallaan he tuntevat olonsa levottomaksi, koska joutuvat olemaan poissa työpaikaltaan. Työpaikalta kännykkään tullut soitto piristää kummasti keskellä lomaa. Taas tuntee olevansa ajan hermolla, kiinni elämässä ja merkityksellisissä asioissa.

 

 

Kotona nämä ihmiset eivät osaa olla läsnä. Perhe-elämän rytmit ovat ihan toisenlaisia kuin työelämän rytmit. On mahdotonta eläytyä perheenjäsenten tunnelmiin ja kysymysten taustoihin. Keskusteluun osallistuminen on hajamielistä ja innotonta. Tai sitten käy niin, että työnarkomaani yrittää sovittaa perhe-elämään työelämän rytmiä. Johtajan työssä oleva ottaa kotonaan sellaisia rooleja, joita muut ihmettelevät. Ihmisten auttamistyötä tekevä saattaa reagoida oman perheen murheisiin ammattiroolistaan käsin eikä perheenjäsenenä. Tai päinvastoin: työstään ylirasittuneena hän menettää malttinsa täysin, kun joku perheenjäsenistä ihmettelee, miksei hän jaksa kuunnella lapsensa murheita.

 

 

Jokaisen työnarkomaanin pitäisi käydä vakava arvokeskustelu itsensä kanssa. Pohtia sitä, mikä on hänen suhteensa työhön ja perheeseen. Miksi hän tekee elämässään sellaisia valintoja kuin tekee? Mitä seurauksia hänen valinnoillaan on toisille? Mitä merkitystä on niillä sitoumuksilla, joita hänellä väistämättä on perheeseensä, lapsiinsa, puolisoonsa ja ystäviinsä? Mitä hän itse on vailla sellaista, jota hän etsii työstään ja urastaan? Onko perheen ulkopuolelle imaiseva kunnianhimo loputtomiin saakka pyhä asia? Mitä hän ajattelee kuuluvan hyvään elämään? Mitä ominaisuuksia hän ajattelee kuuluvan hyvälle ihmiselle?

 

 

Neljänneksi, perhe-elämä on vaarassa jäädä jalkoihin työelämän yleisten muutosten takia. Taistelu Euroopan laajuisen ja kansainvälisen kilpailun kentillä on kovaa. Tämä näkyy työelämässä yhä vahvempana pyrkimyksenä tehostaa työvoiman käyttöä. Työvoiman käytön tehostamisella on olemassa jokin raja, jonka jälkeen seuraukset näkyvät sekä aikuisissa että perheissä ja lapsissa. Pahinta jälkeä syntyy siellä, missä työnantajapuoli ei lainkaan tunnusta yhteiskunnallista vastuutaan. Siellä, missä yrityksen omistajat eivät ole lainkaan kiinnostuneita työntekijöiden perheiden hyvinvoinnista, siellä ensin perheet alkavat voida ja sitten myös työntekijät. Yleinen pahoinvointi kasvaa paikkakunnalla. Hyvän työvoiman saatavuus heikkenee. Yrityksen kyky ylläpitää tuotantoaan vaarantuu erityisesti sellaisilla aloilla, joilla työntekijöiltä tarvitaan korkeata innovatiivisuuden tasoa. On selvää, että ihminen ei ole luovimmillaan silloin, jos perheen lapset kulkevat eri hoitopaikoissa heittopusseina ja sairastelevat korviaan tai jos murrosikäinen lähetetään sairaalahoitoon huumeiden yliannostuksen tai psyykkisten häiriöiden takia.

 

 

Palaan alkuun. ”Sanonta otsasi hiessä on sinun hankittava leipäsi” ei ole kuvaus siitä, mikä on ihmiselle tavoiteltava elämänmuoto. Onnellisia ovat ne, jotka eivät joudu raatamaan työssä vuorotta. Onnellisia ovat ne, joiden ei tarvitse uhrata perhettään työlle. Onnellisia ovat ne, jotka ovat sanoneet itselleen: tämä riittää. Onnellisia ovat ne, jotka rakastavat työtään, mutta osaavat silti sulkea työn pois ajatuksistaan. Onnellisia ovat ne, joiden työnantaja edes joskus sanoo: sinä hyvä työntekijä, nyt olet tehnyt tarpeeksi, mene perheesi luo ja iloitse ja nauti elämästä läheistesi kanssa.

 

 

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu