Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Miten heikoimmat selviytyvät

07.09.2001

 

Rauma 7.9.2001

Vierailu Toivon talolla

 

 

1. Selviytyminen elämään

 

 

Kaikkein heikoimmat eivät selviydy. Kaikkein heikoimmat kuolevat. Tätä on vaikeata hyväksyä. Meidän mielestämme heikoimmallakin on oikeus elämään. Ihmisyyteemme kuuluu vahvana osana sellainen moraali, jonka takia tunnemme, että meillä on velvollisuus auttaa niitä, jotka ovat kaikkein heikoimpia. Tunnemme, että meillä on velvollisuus auttaa kaikkein heikoimpia selviytymään. Mutta on väistämätöntä, että kaiken hyvän tahdon ja yrittämisenkin jälkeen tulee eteen tilanteita, jossa emme onnistu auttamaan kaikkein heikoimpia. Aina on ollut ja aina tulee olemaan niin, että kaikkein heikoimmat eivät selviydy.

 

 

Ajatellaanpa vaikka ihmisen syntymää. Elämän alkua. Elämänsä alussa, heti syntymänsä jälkeen, ihminen on heikoimmillaan. Hänen alttiutensa kuolla on suuri. Ilman hoitoa, huolenpitoa ja suojaa vastasyntynyt ihmislapsi ei pysyisi kauaa hengissä. Kun terveydenhuolto, hygienia ja koulutustaso ovat nousseet, on vastasyntyneistä yhä suurempi osa pystytty pelastamaan elämälle. Vastasyntyneiden kuolleisuutta kyetään alkeellisissakin oloissa nopeasti pudottamaan, kun ihmisille, äideille ja perheille saadaan oikeanlaista tietoa.

 

 

Tänä päivänä teknologia ja taito terveydenhuollossa on kehittynyt niin paljon, että pystytään pelastamaan elämälle yhä heikompia, ennen aikaansa syntyneitä vauvoja. Yhä nuoremmat keskoset saavat pitkälle kehittyneessä sairaalahoidossa avukseen kaiken mahdollisen teknologian ja tiedon, ja jäävät henkiin. Yhä heikompia pystytään pelastamaan. Yhä heikommat selviytyvät. Mutta kaikki eivät selviydy. Edelleenkin on väistämätöntä, että kaikkein heikoimmat kuolevat. He eivät selviydy.

 

 

Ihmisen elämän toisessa päässä tilanne on jokseenkin sama. Yhä heikompikuntoisia vanhuksia kyetään lääketieteen ja erilaisten hoitotoimenpiteiden avulla pitämään elossa. Yhä heikommat selviytyvät seuraavaan päivään. Yhä heikommat pysyvät kiinni elämän reunassa. Mutta kaikkia ei pystytä pitämään elossa. Heikoimmat eivät selviydy silloinkaan, kun tehdään kaikki mahdollinen heidän auttamisekseen. Heikoimmat eivät selviydy. Tämä on väistämätöntä silloin, kun olemme tekemisissä elämän äärimmäisten rajojen kanssa. Emme pysty pelastamaan kaikkia, vaikka kuinka yrittäisimme. Tähän on tyytyminen.

 

 

2. Selviytyminen osallisuuteen

 

 

Mutta onko tilanne sama kaiken selviytymisen kanssa? Mitä itse asiassa tarkoittaa selviytyminen? Missä menee raja selviytymisen ja ei-selviytymisen välillä? Edellä olen laittanut sen kuoleman ja elämän välille. Mihin muualle se voidaan laittaa?

Viime vuosina on puhuttu paljon syrjäytymisestä ja syrjäytymisen ehkäisystä. Tällainen puhetapa perustuu ajatukseen, että ihmisen hyvään elämään kuuluu se että hän on mukana jossain. Että hän ei ole joutunut ulkopuolelle tai sivuun siitä, mikä kuuluu niille, joille kuuluu kohtalaisen hyvää. Selviytymisen rajan voisi laittaa siihen kohtaan missä osallisuus alkaa ja syrjäytyminen väistyy. Kun ihminen ei selviydy, hän syrjäytyy. Miten käy heikkojen ihmisten syrjäytymisen? Mistä he joutuvat syrjään? Milloin ihmisen elämä lakkaa olemasta kohtuullisen hyvää? Milloin ihminen alkaa tuntea olevansa elämästä sivussa ja syrjässä? Milloin ihmisen elämä alkaa olla sietämättömän vaikeata? Nämä kysymykset ovat tarpeen silloin kun mietimme, miten heikoimmat selviytyvät.

 

 

Elämä on voimia vaativa kokonaisuus. Elämää voidaan tehdä helpommaksi monella tavalla. Kun puhutaan kaikkein heikoimpien selviytymisestä, silloin on kysyttävä, kuka auttaa heitä jaksamaan. Miten huolehditaan sitä, että he jaksavat elää, pysyä elämässä kiinni? Mitä voidaan tehdä, että kaikkein heikoimpien elämä olisi edes kohtuullisen hyvää elämää, sellaista jota he tavoittelevat?

 

 

Heikoimpia ovat ne, joilla ei itsellään ole voimia tehdä elämästään hyvää tai kohtuullisen hyvää. Näiden hyvä elämä, näiden ihmisten selviytyminen kohtuulliseen elämään on riippuvaista siitä, miten toiset ihmiset asettuvat heidän avukseen. Heikoimmat ovat väistämättä suureksi osaksi toisten ihmisten armoilla. Heidän tilanteensa, heidän selviytymismahdollisuutensa riippuvat siitä, miten toiset ihmiset - vahvat - asennoituvat. Jos yleinen asenne korostaa yksilön oman aktiivisuuden merkitystä siten, että tunnuslauseena on ”jokainen on oman onnensa seppä”, silloin heikoimmilla ei ole paljon odotettavaa. Heikoimmat eivät jaksa ryhtyä oman onnensa sepäksi. Heillä on liian vähän voimia takomiseen. Jos yleinen asenne päinvastoin korostaa lähimmäisvastuuta ja yhteisön yhteisen hyvän arvoa, silloin heikoimmat voivat odottaa osakseen vahvempien apua. Toiset takovat heille sen onnen mitä yhdessä jaksavat takoa. Vahvat käyttävät voimansa yhteisen hyvän eteen, eivät vain oman onnensa takomiseen.

 

 

Ei tarvitse kovin kauan kulkea silmät auki ja mieli avoimena, kun oivaltaa, että heikkous ja vahvuus jakautuvat perin epätasaisesti meille ihmisille. Toinen on heikompi toista, kuten runoilija sanoo. Mutta ei ole niin, että se joka on tänään vahva on sitä tulevaisuudessakin. Hän joka on tänään voimakas voi jo huomenna tulla heikoksi ja riippuvaiseksi toisten avusta. Ihmisen mielen särkymistä on vaikea ennustaa. On vaikea varmistaa ettei elämäämme tule sellaista kriisiä, joka käy yli voimien. On vaikeata toimia niin, että pystyisi välttämään kaikki onnettomuudet ja sairaudet. On vaikeata rakentaa maailmaa, jossa jokaisella syntyvällä lapsella olisi syntyessään samat mahdollisuudet tulla vahvaksi ja selviytyjäksi.

 

 

Jokaisessa meissä on heikkoutta. Jokaisessa meistä on paljon särkyvää ja haurasta. Jos joku uskoo olevansa vahva kuin kallio, me sanomme että hän on kivikova ihminen, emmekä osaa kadehtia häntä.

 

 

Ihmisiä ei voi ehkä ole syytä jakaa kahteen luokkaan, heikkoihin ja vahvoihin. Jako heikkouteen ja vahvuuteen kulkee ehkä meidän sisällämme, itse kunkin mielessä ja kehossa. Oman heikkouden tunnistaminen tekee kipeätä, mutta on hyödyllistä. Se, joka on oppinut tunnistamaan oman heikkoutensa, kykenee eläytymään toisen ihmisen asemaan silloin kun elämä tai jokin elämäntilanne käy yli hänen voimiensa.

Yhteiskunnan kehityksen ja kirkon ja seurakuntien toiminnan kannalta on tärkeätä että valtaa käyttävillä olisi tuntumaa elämän kovuuteen ja vaativuuteen ja omaan heikkouteensa. Tällöin heillä on edellytykset ymmärtää ja samastua niiden ihmisten tilanteeseen, joiden omat voimat ovat loppu syystä tai toisesta. Se, joka voimattomuuden hetkellä on saanut apua, rohkaisua, kuuntelijan, neuvoja tai hoitoa, se tietää, miten suuri merkitys tällaisella avulla on. Se joka on autettuna löytänyt tien voimattomuuden ja epätoivon keskeltä takaisin elämään ja osallisuuteen, se ymmärtää miten tärkeätä on, että joku tulee avuksi.

 

 

Selviytyminen hyvään elämään on harvoin jos koskaan vain yksilön omissa käsissä. Silloinkin, kun lähtökohdat ovat poikkeuksellisen hyvät, silloinkin hyvän elämän syntyminen on kiinni monista asioista, johdatuksesta, sattumasta, tuurista ja monista ihmisistä, jotka ovat olleet suopeita tai avuliaita. Selviytyminen ei le vain oman onnen yksinäistä takomista. Se tulee todeksi yhteisössä, jossa yksi saa avun toiselta ja voi omasta puolestaan auttaa jotain kolmatta.

 

 

Elämän ja kuoleman rajalla on väistämätöntä, että kaikkein heikoimmat eivät selviydy. Mutta syrjäytymisen ja osallisuuden rajalla on mielekästä ja välttämätöntäkin pyrkiä siihen, että kaikki selviytyisivät. Että myös kaikkein pahimmin syrjäytyneet pääsisivät mukaan, yhteyteen, osallisuuteen ja pelastukseen. Että heikoinkin selviytyisi.

 

 

Nykyisessä tehtävänjaossa kuntien ja valtion kesken kunnat ovat valtavan suuren eettisen haasteen edessä. Kuntien päättäjillä on valta ratkaista, mihin verovaroja käytetään. Tämä on erityisen velvoittavaa nyt, kun valtiovarainministeri on juuri sanonut uskovansa, että kunnat kykenevät selviytymään tehtävistään. Kuntien selviytymistä tehtävistään voi arvioida katsomalla mitä kuuluu kaikkein heikoimmille ihmisille kunnissa. Huomispäivän suomalaisen yhteiskunnan turvallisuus ja inhimillisyys ratkaistaan siinä, miten hyvin päättäjät ymmärtävät sen, että voimavaroja olisi suunnattava erityisesti kaikkein heikoimpien auttamiseen.

 

 

Kirkon diakoniatyön strateginen painopiste on perinteisesti ollut niiden auttamisessa, joita ei kukaan muu taho auta. Vapahtajan oma esimerkki ja monet Jeesuksen opetukset Uudessa testamentissa ovat antaneet kirkolle vahvan ja vetoavan kuvaston siitä, mitä on sellainen inhimillisyys ja lähimmäisyys, joka nousee auttajan luottavaisesta ja sovitetusta levollisuudesta elämän antajan, Luojansa, taivaallisen Isän edessä. Monen heikon on ollut mahdollisuus selviytyä siksi, että nuo Uuden testamentin kertomukset ovat kulkeneet meille asti ja puhuttelullaan laittaneet meidät huolehtimaan vähimmistä veljistämme. Raumalla toimiva Toivon talo on yksi noiden kertomusten hedelmä.

 

 

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu