Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Hyvä työ ja työn etiikka

17.11.2001

 

Turku 17.11.2001

SAK:n alueseminaari

 

 

Miettiessäni teologina työn merkitystä olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Raamatun alkuker­tomukset näyttävät syntyneen joutilaisuutta rakastavan yhteisön piirissä. Ihmisen ihan­teellinen olotila kuvataan sellaiseksi, jossa ei ole mitään huolta huomisesta. Ihmisen ei tarvitse nähdä erityistä vaivaa jokapäiväisten tarpeittensa täyttämiseksi. Hän ei elämäs­sään kohtaa mitään vastuksia tai vaivoja.

 

 

Tuo joutilaisuutta rakastava ja vapaa-ajan perään haikaileva ihminen joutuu kuitenkin elämään todellisuudessa, joka ei vastaa tätä ihannetta. Joutilaisuus ei ole mahdollista. Päinvastoin: jokapäiväinen elämä vaatii jatkuvaa vaivannäköä. Elämä on selviytymis­taistelua ankarissa olosuhteissa. Ihminen ei haluaisi tehdä työtä, hän ikävöi joutilaisuu­den perään, mutta hänen on pakko suostua ahertamaan otsa hiessä. Työn tekeminen on välttämätöntä. Työn avulla ihminen rakentaa suojan itselleen ja läheisilleen. Mutta työ tuntuu vastenmieliseltä.

 

 

Tämä näyttää olleen sen yhteisön kokemus, jonka piirissä Raamatun alkukertomukset ovat syntyneet. Nämä kertomukset ovat myytin kaltaisia tarinoita, joiden avulla yhteisö on yrittänyt antaa perimmäisen selityksen kaikkein suurimpiin ihmisenä olemi­sen kysymyksiin.

 

 

Kysymys kaiken olemassaolon alkuperustasta ja syystä on ensimmäinen, johon Raama­tun alkukertomuksissa yritetään vastata. Toisena asiana alkukertomukset yrittävät antaa selityksen ihmisyyteen kuuluvalle seksuaalisuudelle, sille, miksi mies ja nainen tunte­vat toisiaan kohtaan niin voimakasta vetoa. Kolmas asia, johon alkukertomuksissa yritetään vastata, on kysymys siitä, miksi ihminen joutuu kohtaamaan maailmassa erinäisiä vaivoja ja vastuksia, jotka tuovat elämään surua ja kipua.

 

 

Syntiinlankeemuskertomus yrittää vastata siihen, miksi synnyttävä nainen joutuu kestämään niin paljon kipua. Kertomus yrittää antaa selityksen sille, miksi mies joutuu uhraamaan parhaat voimansa ja vuotensa puurtamiseen hiki­sessä ja epämiellyttävässä työssä vain pitääkseen hengissä itsensä ja kivulla synnyttä­vän vaimonsa.

 

 

Kaiken alku, seksuaalisuus, synnytyskivut ja työn vastenmielisyys näyttävät siis olleen ihmisenä olemisen syvimmät kysymykset siinä yhteisössä, jossa Raamatun alkukertomuk­set ovat muovautuneet. Kertomusten mukaan työ on seuraus siitä, että Jumala päätti vaikeuttaa ihmisen elinolosuhteita. ”Olkoon maa sinun takiasi kirottu!” Jumala sanoo Adamille, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle. (1 Moos. 1:17)

 

 

Adam on kuin henkilökohtaisen konkurssin tehnyt ihminen, joka on uhkarohkean sijoituksen tai muun väärin arvioinnin takia menettänyt kaiken omaisuutensa ja joutu­nut velkakierteeseen. Hän muistaa sen vaiheen, jolloin punnitsi ratkaisua maltillisen järkevyyden ja riskialttiin mutta paljon lupaavan vaihtoehdon välillä. Siihen saakka kaikki oli suhteellisen hyvin. Mutta hän halusi kurkottaa pidemmälle ja saada asiansa vielä paremmalle tolalle. Hän laittoi harkitsevan järjen sivuun ja päätti ottaa riskin. Sen seurauksena hän menetti kaiken.

 

 

Maa, joka vähällä vaivalla tuotti paljon, muuttui nyt kirotuksi. Ylivelkaantumisen tilanteessa kaikki tuntuu kasvavan orjantappuraa ja ohdaketta. Raataessaan otsa hiessä tai niska limassa, kuten tämän päivän sanonta kuuluu, tuo ihminen muistelee haikeana sitä elämäntilannetta, jolloin kaikki oli hyvin ja elämä huoletonta.

 

 

Raamatun alkukertomusten käsitys on, että jokaisen ihmisen syntymässä saatuna osana on yrittää toipua henkilökohtaisesta konkurssista. Elämä voisi olla helppoa, mutta se ei ole sitä. Ihminen haikailee joutilaisuuden perään, mutta silloinkin vain sen hetken, kun hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Yhtä vähän kuin synnytyskivut, yhtä vähän työ kuuluu elämän miellyttäviin asioihin. Elämä ei ole helppoa. Elämä on selviytymistaistelua ankarissa olosuhteissa.

 

 

Tällainen käsitys työstä on perin synkkä. Mutta siihen saattaa sisältyä jokin totuus, jotain opittavaa myös työn etiikan kannalta.

 

 

Näin kuvattu työ liittyy kiinteästi ajatukseen selviytymisestä. Työn tekemisen pakko on yhteydessä siihen, mille tasolle selviytymisen kriteerit asettuvat. Kun selviytymistaso on saavutettu, voidaan pyyhkiä hiki otsalta ja todeta, että tämän jälkeen elämässä on useita vaihtoehtoja. Mutta ennen selviytymistason saavuttamista elämä ei anna vaih­toehtoja. Voimat on suunnattava selviytymistaisteluun.

 

 

Työelämän laadun ja työhyvinvoinnin kannalta olennainen kysymys on, milloin työntekijä kokee saavuttaneensa oman selviytymistasonsa. Milloin hän kokee olevansa toimeentulonsa puolesta turvassa. Niin kauan kuin työntekijä kokee taistelevansa ta­loudellisen selviytymisensä puolesta, niin kauan hänen työnsä tuppaa hahmottumaan välttämättömänä pahana ja vastenmielisenä asiana. Työntekijä hahmottaa tällaisen työn elämän sivuraiteeksi, joka on yksinomaan väline varsinaisen elämän toteutumiselle. Työssä ollessaan hän ikävöi joutilaisuuden ja vapaa-ajan puoleen. Tämän kaltainen työssä oleminen on kuin osa paratiisista karkotettuna olemisen tilaa, taistelua ohdak­keiden ja orjantappuroiden keskellä. Sielussa elää kaipaus saada vain olla ja levätä, tehdä mitä huvittaa, toteuttaa omia toiveitaan.

 

 

Työ, jota tehdään selviytymistason saavuttamiseksi, on orjuuttavaa. Raamatun alkuker­tomuksen ajatus on, että ihmisen on suostuttava työn orjaksi, jotta hän voisi vapautua edes hetkeksi. Vapaus koittaa sillä työnteon tasolla, jolloin ihminen on saavuttanut selviytymistasonsa.

 

 

Se, joka määrittelee selviytymistason, määrittelee myös sen, millä työmäärällä vapaus on saavutettavissa. Mitä korkeammalle yksilön selviytymistaso asettuu, sitä enemmän ihmisen on pakotettuna tehtävä työtä tuon tason saavuttamiseksi. Ja sitä kauemmin hän hahmottaa osan elämästään kirouksena, pakollisena ja vastenmielisenä osana elämään­sä. Uhrauksena, joka hänen on annettava siksi, että selviytyminen vaatii niin paljon.

 

 

Länsimaisen kulttuurimme valtavirta vie suuntaan, jossa selviytymisen tasovaatimus kasvaa koko ajan. Jokapäiväiseen leipään kuuluu vallitsevan käsityksen mukaan yhä enemmän asioita. Me olemme oppineet ottamaan itsestään selvyytenä sen, että elämän perustarpeisiin kuuluu valtava määrä aineellista hyvää. Asuntojen koko ja varustetaso kasvaa. Jokapäiväiseen elämään kuuluu lukematon määrä erilaisia teknisiä laitteita, jotka helpottavat elämää. Elämisen perustason saavuttamiseen tarvitaan yhä enemmän rahaa. Sen kokoon käärimiseksi on pakko uhrata yhä enemmän aikaa ansiotyölle tai muulle välttämättömälle ponnistukselle.

 

 

Omat ja kulttuurista käsin määrittyvät perustavat tarpeet muodostavat sen vaativan erämaan ja ne ankarat olosuhteet, joiden voittamiseksi on aivan pakko uhrautua työelä­mälle, vaikka työ olisikin pääosin vastenmielistä ja hahmottuisi välttämättömänä paha­na. Asiat liittyvät toisinaan vielä sillä tavalla toisiinsa, että mitä ankeammalta työ itses­sään vaikuttaa, sitä enemmän me haluamme panostaa vapaa-aikaamme, siihen paratii­sissa viipyilemiseen. Ja ajan hengen mukaisesti ajattelemme, että tähänkin toiveeseem­me kykenemme vastaamaan vain hankkimalla lisää rahaa käyttöömme. Ja niin teemme entistä enemmän töitä.

 

 

Työelämän sisällön ja työn tulosten kannalta työn kokeminen välttämättömänä pahana tai uhrauksena aiheuttaa erilaisia seurauksia riippuen siitä, minkälaisesta työstä on kyse. Silloin kun työ ei edellytä työntekijältä luovuutta, työ voi menestyä, vaikka työn­tekijä pitäisikin sitä vain välttämättömänä pahana. Samoin lienee sellaisen työnteon kohdalla, joka on ylempää vahvasti ja tarkasti johdettua ja kontrolloitua. Yrittäjyys tai urakkapalkkaus voi myös tehdä mahdolliseksi sen, että sinänsä vastemieliseksi koettua työtä tehdään hyvin tai kohtuullisin tuloksin. Ahkeruus näkyy parhaassa tapauksessa suoraan tuloksessa.

 

 

Mutta kun on kyse luovuutta, itseohjautuvuutta, omaa vastuuta tai asiakaspalvelua edellyttävistä työtilanteista, silloin työn tuloksiin vaikuttaa keskeisesti se, millä motii­villa työntekijä tekee työtään. Luulen, että useimmilla meistä on kokemuksia siitä, että joku asiakaspalvelutehtävässä oleva kokee työnsä välttämättömänä pahana. Työnsä avulla hän luo taloudellisia edellytyksiä selviytyä tässä kovassa maailmassa. Mutta työllä ei ole mitään muuta annettavaa hänelle. Työ on elämän sivuraide. Sillä on vain välineellistä arvoa hänelle. Elämä itse toteutuu jossain muualla.

 

 

Peruskoulun luokanopettaja, sairaanhoitaja, linja-auton kuljettaja, taidemaalari, kapelli­mestari, diakoniatyöntekijä. Kaikki nämä ovat työssä, jossa ei voi saavuttaa hyviä tuloksia, jos suhtautuu työhönsä vain välttämättömänä pahana. Kaikissa näissä odote­taan työntekijältä, että hän kokisi työnsä sisältävän muitakin arvoja kuin vain välineelli­sen arvon rahan hankkimiseksi. Kaikissa näissä oletetaan, että työntekijän työssä on kyse enemmästä kuin hänen omasta selviytymistaistelustaan.

 

 

Kun työ lakkaa olemasta osa selviytymistaistelua, se mahdollistaa kutsumuksen mu­kaan tulon. Työhön tulee aivan uudenlaisia moraalisia ulottuvuuksia silloin, kun henki­lö on jo varma selviytymisestään ja alkaa tavoitella työllä jotain muuta. Saavutettuaan perusluottamuksen elämänsä taloudellisen pohjan suhteen työntekijä voi miettiä, mitä muita asioita kuin taloudellista turvallisuutta hän pitää elämässään arvokkaina ja tavoi­teltavina. Hän alkaa ehkä miettiä, kuka hän haluaa olla. Miten hän haluaa itsensä nähtä­vän. Mille hän haluaa omistautua. Mistä hän haluaa olla ylpeä. Mitä hän haluaa oppia. Missä hän tahtoo kehittyä edelleen.

 

 

Kutsumuksessa on kyse tämän tyyppisten kysymysten asettumisesta työn yhteyteen. Kutsumustyö on työtä, jota henkilö tekee vapaaehtoisesti. Työtä, jota hän tekee siksi, että työssä voi toteuttaa jotain siitä, mitä hän henkilökohtaisesti pitää tärkeänä elämäs­sä. Kutsumustyö on sitä, että työntekijä ymmärtää olevansa osa jotakin kokonaisuutta, joka yhteisten ponnistusten tuloksena tuottaa jotain sellaista, mitä työntekijä pitää perustavalla tavalla arvokkaana.

 

 

Muutos, jossa työntekijä alkaa ajatella työtään kutsumustyönä eikä yksinomaan välttä­mättömänä pahana, on vallankumouksellinen. Sillä on ratkaiseva merkitys sekä työn laadun kannalta että työntekijän työssä jaksamisen kannalta. Kutsumustyö ei ole sivu­raide työntekijän elämässä. Kutsumustyön tekeminen ei ole uhri, joka annetaan siksi, että voitaisiin olla joutilaana ja vapaana toteuttamassa varsinaista elämää. Elämä on läsnä kutsumustyössä itsessään, koska siinä eläessään henkilö kokee elämänsä mielekkääksi ja itsensä yksilönä arvokkaaksi.

 

 

Erinäiset arvoja koskevat pohdiskelut osana yritysten henkilöstöhallintoa ovat olleet eräs tapa katsoa, voidaanko yrityksen johdon toimin palauttaa jotain kutsumusajattelus­ta osaksi yritysten työkulttuureja. Sellaiset sanat kuin lojaalius, sitouttaminen ja arvojen sisäistäminen ovat esiintyneet näissä keskusteluissa. Taustalla lienee syvällinen oival­lus, että ihmisen uudistumiskyky, luovuus ja työssä jaksaminen ovat parhaimmillaan silloin, kun hänen toimintansa ohjautuu enemmän arvoista kuin velvollisuuksista käsin. Velvollisuuksia ja sääntöjä korostava työkulttuuri edellyttää laajaa johtamis- ja kontrol­lijärjestelmää. Yhteisiin arvoihin ja tavoitteisiin perustuva työkulttuuri toimii sen varas­sa, että ihmiset ovat omaksuneet nuo arvot ja tavoitteet omiksi päämäärikseen. Tällai­sessa arvolähtöisessä työnkulttuurissa työnteko muistuttaa motivaatioperustaltaan kutsumustyötä.

 

 

Voimaperäiset yritykset työntekijöiden sitouttamiseksi yrityksen arvoihin herättävät joitakin eettisiä kysymyksiä. Uskontojen maailmassa on runsaasti esimerkkejä toiminta­tavoista, joissa velvollisuuksien ja normien korostamisen ohella on johdatettu ihmisiä omaksumaan kokonaan uudenlainen arvomaailma. Vuosien takaa muistan, miten tuttu kuuden ällän ylioppilas satunnaisesta syystä ajautui mukaan Amerikasta Suomeen rantautuneen uskonnollisen liikkeen toimintaan. Autoritäärisesti johdetun liikkeen paikallinen ryhmä tarjosi turvallisuutta ja selkeyttä, mutta samalla houkutteli jäseniään kääntämään elämänarvot kokonaan uuteen järjestykseen. Niinpä tuo lahjakas tuttavani luopui opiskeluaikeista ja lähti levittämään Raamattuja kaikkeen maailmaan.

 

 

Kaikki näytti tapahtuvan luontevasti ja vapaaehtoisesti. Mutta sivusta seuraajan mieltä jäi silti askarruttamaan kysymys, tapahtuiko tuo arvositouttaminen eettisesti kestävällä tavalla. Kunnioitettiinko siinä riittävästi yksilön autonomiaa ja henkistä koskematto­muutta?

 

 

Työelämässä on paljon myös sen kaltaista työnarkomaniaa, jossa kutsumus on muodos­tunut liian voimakkaaksi. Työssä ei ehkä ole enää häivähdystäkään välttämättömästä pahasta, jota täytyy tehdä elantonsa eteen. Työstä on tullut elämän keskeinen sisältö. Työ saattaa tarjota kaiken aikaa uusia ja kiinnostavia haasteita. Se tarjoaa yhä uusia mahdollisuuksia oppimiseen ja itsensä voittamiseen. Työn tulokset, aikaansaannokset saattavat olla syvällisellä tavalla palkitsevia. Työhön kehittyy riippuvuussuhde, jolloin puhutaan työnarkomaniasta. Taustalla ovat ehkä henkilön yksilölliset persoonallisuu­den piirteet, jotka sattumoisin saavat kaikupohjan ja vahvistavan voiman aivan määrä­tynlaisesta työstä.

 

 

Tämä on vahingollista lähinnä silloin, kun työntekijällä on elämässä muita eettisesti velvoittavia sitoumuksia kuten perhe. Useimmille työnarkomaaneille on kova paikka havahtua huomaamaan oman toimintansa kiistatta osoittavan, että perhe, puoliso ja lapset on jäänyt arvojen luettelossa hännille. Lisäksi pahanlaatuinen työnarkomania saattaa olla kohtalokasta henkilön terveydelle, mikäli hän ei välitä varata riittävästi aikaa nukkumiseen.

 

 

Työntekijöiden johtaminen yrityksen arvojen ja tavoitteiden avulla on vaativa tehtävä. Kun kyse on aikuisista ihmisistä, ei ole realistista uskoa, että heidän arvomaailmansa voisi noin vain muuttua. Vastoin usein toistettuja väitteitä minusta näyttää siltä, että ihmiset eivät elä missään arvotyhjiössä. Jos he eläisivät arvotyhjiössä, voisi kuvitella, että tuon tyhjiön täyttäminen olisi helppoa. Mutta näin ei ole.

 

 

Paljon puhuttu nykyajan ihmisen arvokriisi ei viittaa arvotyhjiöön vaan korkeintaan siihen, että ihmisten on vaikea lausua julki arvojaan. Ihmiset eivät ole tottuneet tietoi­sesti pohtimaan omia valintojaan suhteessa arvoihin ja päämääriin. Mutta tämä ei tar­koita sitä, ettei useimmilla meistä olisi moniakin perustavanlaatuisia arvoja ja pää­määriä elämässä. Se, mitä ne ovat, näkyy siinä, miten me teemme harkittuja valintojam­me.

Itse asiassa muutos entiseen saattaa olla siinä, että entistä useampi meistä elää velvolli­suuskriisissä tai velvollisuustyhjiössä aikaisempaan sukupolveen verrattuna. Emme tunnusta säännöille ja velvollisuuksille samaa asemaa kuin niillä oli aikaisemmin. Yhä useampi meistä uskoo, että hänellä on oikeus ajatella itse eettisissä ja moraalisissa kysymyksissä. Ajattelun pohjana ei tällöin ole niinkään yleisesti tunnettu normiluettelo vaan jokin arvojärjestelmä, johon yksilö on tiukemmin tai löyhemmin kiinnittynyt vuosien myötä.

 

 

Yksilöä kunnioittava arvojohtaminen edellyttää mielestäni sitä, että yrityksen johto on aidosti kiinnostunut työntekijöiden omasta arvomaailmasta. Yrityksen johdon on selvi­tettävä, mitä asioita työntekijät pitävät elämässään perustavalla tavalla arvokkaina palkan lisäksi. Näiden aidosti elävien ja olemassa olevien arvojen toteutumiselle on annettava tilaa osana työn tekemistä, jos halutaan johtaa arvojen avulla. Tällöin anne­taan tilaa ihmisille ja heidän elämälleen. Tällöin rakennetaan linkkejä, joiden avulla työ voi hahmottua kutsumustyönä, jossa henkilö toimii omaehtoisesti, autonomisesti ja luovasti.

 

 

Mutta hyviä tuloksia ei synny siten, että työntekijät pakotetaan tekemään valinta yrityk­sen arvojen omaksumisen ja työttömyyden välillä. Ihmisen syvimpiä luonnollisia tar­peita on selviytymisen tarve. Siksi hänen on vaikea valita työttömyys. Mutta yhtä vai­keata on tehdä päätös oman sielunsa myymisestä sellaisten päämäärien palvelukseen, joita ei itse pidä arvokkaina.

 

 

Hyvää työtä ja työelämää syntyy siellä, missä ihmiset voivat kokea työnsä myös osaksi täysipainoista elämäänsä. Siis siellä, missä työ antaa enemmän kuin toimeentulon. Siellä missä työ ei ole vain väline selviytymistaistelussa tässä karussa maailmassa. Siellä, missä työntekijä oman työnsä kautta voi kokea toteuttavansa oman elämänsä perustavanlaatuisia päämääriä. Siellä missä työstä on tullut luonteva osa työntekijän identiteettiä.


Työelämän etiikkaa mietittäessä on mielestäni syytä muistaa työn väistämättä kahtalai­nen luonne. Työ on yhtäältä olemukseltaan välttämätön paha ja vastenmielinen asia. Ihmisessä on jokin sisäinen väite siitä, että elämän syvin tarkoitus on muu kuin työssä käyminen ja vaivannäkö. Toisaalta työ on meidän kulttuurissamme monesta syystä niin suuri osa elämää, että on pyrittävä tekemään mahdollisimman suuri osa työstä sellaisek­si, jota työntekijä voi edelle kuvatulla tavalla sanoa hyväksi työksi.

 

 

Viimekädessä työntekijä itse on se, jolla on oikeus määritellä se, missä suhteessa hänen työnsä on selviytymistaistelua ja missä määrin kutsumusta.

 

 

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu