Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Euro 2002 - yksi valuutta, monta kulttuuria

31.08.2001

 

Tarvasjoki 31.8.2001

Paikkakunnan yrittäjien tapaaminen

 

 

 

 

 

 

Ensi vuoden alussa Euroopan yhdentymiskehityksessä otetaan yksi konkreettinen askel, kun rahaliittoon kuuluvissa maissa otetaan käyttöön EURO. Suomessakin markka poistuu käytöstä maaliskuun alkuun mennessä.

 

 

Euroopan unioni on historiallisesti arvioiden rakentunut toisen maailmansodan kokemusten pohjalle. Naapurikansojen keskinäisen vihanpidon takia miljoonat ihmiset menettivät henkensä. Lapset menettivät jommankumman tai molemmat vanhempansa. Kodit tuhoutuivat, kaupungit raunioituivat, vuosisatojen kulttuuriset saavutukset hävitettiin.

 

 

Euroopan yhteisö syntyi ajatuksesta, että rauha ja tulevaisuuden tasainen kehitys Euroopassa voidaan parhaiten turvata siten, että Euroopan entisten viholliskansojen välille muodostetaan vahva keskinäinen taloudellinen yhteistyö teollisuuden ja kaupan alalla. Uskottiin, että yhteistyön kautta valtioille syntyy yhteisiä etuja ja intressejä. Tästä ajateltiin seuraavan se, että yhden valtion taloudellinen menestys on myös toisen valtion etu. Tällaisessa tilanteessa ei ole kenenkään etu se, että jonkin valtion toimintaa häiritään väkivaltaisesti tai sodan keinoin.

 

 

Runsaan viidenkymmenen vuoden aikana Euroopan yhteisö on kehittynyt Euroopan unioniksi. Tämän päivän Euroopan unionia koskevassa keskustelussa näyttää taloudella olevan keskeinen asema. EU:n pyrkimyksenä on muodostaa yhteinen markkina-alue Eurooppaan siten, että se voisi muodostaa vakavasti otettavan kilpailijan yhtäältä Pohjois-Amerikan talousmahdeille ja toisaalta Kaukoidän talouselämälle.

 

 

Pyrkimys yhtenäiseen markkina-alueeseen on ohjannut Euroopan unionia kehittämään jäsenmaiden lainsäädäntöä yhdenmukaiseksi. Kaupankäynnin ja elinkeinoelämän ehtojen tulisi olla samanlaiset kaikkialla Euroopassa, jotta kilpailun ja yrittämisen ehdot olisivat tasapuoliset. Talous- ja elinkeinoelämän yhdenmukaistamisen paineet ovat johtaneet muutoksiin myös koulutusjärjestelmissä. Työvoiman vapaan liikkuvuuden tavoitetta on voitu edistää siten, että on yhtenäistetty ammatillisia ja muita tutkintoja Euroopan eri maiden välillä. Opiskelijan kannalta tämä on merkinnyt todellista valinnanvaraa paitsi opiskelupaikan myös työpaikan valinnan suhteen.

 

 

Suomalaisille jäsenyys Euroopan unionissa on tuonut kaksi erityisen merkittävää haastetta. Euroopan unionin toiminnassa maatalouden ja ylipäänsä elintarviketuotannon järjestäminen on osoittautunut vaativaksi kehittämisalueeksi. Keskeisenä unionin tavoitteena on elintarvikehuollon järjestäminen siten, että tuotteiden kuluttajahinnat olisivat kohtuulliset. Eri jäsenmaissa on ollut omat tapansa hoitaa kansallista maatalouspolitiikkaansa. Maatalouden tukijärjestelmät ovat olleet moninaiset. Euroopan unionin piirissä tukijärjestelmät on jouduttu miettimään uudelleen. Yhtälö on ollut vaikea, kun samanaikaisesti on tavoiteltu vapaan kilpailun tuomaa korkeaa laatua ja alhaista hintatasoa ja toisaalta keinoja hallita maatalouden ylituotantoa kohtuullisin kustannuksin ja pitää maaseutu asuttuna ja elinkelpoisena.

 

 

Monien viljelijöiden kannalta Euroopan unionin mukanaan tuomat maatalouspoliittiset ratkaisut ovat johtaneet koko elinkeinon näyttäytymiseen uudessa valossa. Toisin kuin ennen, tuen määrä ei enää ole samalla tavalla riippuvainen tuotannon määrästä. Ratkaisevaksi tulee tilan ja tuotantoyksikön koko. Käytännössä tämä on johtanut investointien kasvamiseen ja toiminnan kehittämiseen niillä tiloilla, jotka uskovat pärjäävänsä uudenlaisessa tilanteessa. Maatalouselinkeinon harjoittaja joutuu miettimään työnsä perusteita ja mielekkyyttä uudella tavalla. Kyseessä on merkittävä kulttuurinen muutos Suomen maaseudulla.

 

 

Maatalouden muutoksen lisäksi Euroopan unioni tuo paineita yhteiskunnassa valtiontalouden ja muun julkisen talouden alueelle. Markkinoiden kustannustaso ja yritysten kilpailukyky on merkittävältä osaltaan riippuvainen siitä, miten suuri osa bruttokansantuotteesta kiertää julkisen talouden kautta. Verotus ja monet muut kansalaisten sosiaaliturvaan liittyvät maksut vaikuttavat merkittävällä tavalla työn hintaan. Työvoiman, tuotannon ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden idea asettaa paineita myös verotuksen ja sosiaaliturvan yhtenäistämiselle eri jäsenmaiden kesken. Pinnallisesti ajateltuna yritysten kannattaa sijoittaa toimintansa sinne, jossa työvoimakustannukset ovat halvimmat. Tällöin sellaiset korkean verotuksen ja sosiaaliturvan maat kuten Suomi ovat vaarassa jäädä kilpailussa tappiolle. Jotta vapaa kilpailu ei johtaisi sosiaaliturvan alasajoon, on Euroopan unionissa pyritty kehittämään sosiaaliturvan vähimmäisnormeja. Näyttää siltä, että Suomessa monet sosiaaliturvan normit ovat korkeampia kuin nämä vähimmäisnormit. Mutta näin ei ole kautta linjan.

 

 

Yleisasetelma näyttää siltä, että sosiaaliturvan taso keskimäärin on Pohjoismaissa selvästi korkeampi kuin Etelä-Euroopassa. Pohjoismaiden tilannetta on kuvattu luonnehtimalla näitä yhteiskuntia hyvinvointiyhteiskunniksi. Tyypillistä näille yhteiskunnille on julkisen sektorin vahva rooli kansalaisten hyvän elämän edellytysten luojana kohdusta hautaan. Valtion ja kuntien hoitama julkinen sektori on laaja. Kansalaisten käsitys on, että yhteiskunnan tehtävänä on kasvattaa lapset, antaa koulutus, pitää huolta ihmisten terveydestä, järjestää työpaikat ja hoitaa vanhukset hautaan saakka. Yksilöllä ajatellaan olevan vastuu omasta itsestään, mutta ei kovin laajaa vastuuta läheisistään. Perheen merkitys kasvattajana ja hoivan antajana on sodan jälkeisenä aikana vähentynyt. Yksilön antama panos yhteiskunnan ja yhteisön hyväksi toteutuu työelämän kautta, ei niinkään omaehtoisen perheen tukemisen, vapaaehtoisen omista vanhuksista huolehtimisen tai vapaan kansalaistoiminnan kautta.

 

 

Kansalaiset osallistuvat yhteisen hyvän kasvattamiseen paitsi kasvattamalla bruttokansantuotetta kuluttamisen kautta ja antamalla oman panoksensa työelämän kautta myös osallistumalla vaaleihin, joissa päätetään siitä, ketä tekevät päätöksiä hyvinvointiyhteiskuntamme julkisen talouden asioista. Vaaleissa kansalaiset delegoivat yhteistä hyvää elämää koskevan päätösvallan edustajille. Vaaleissa menestyvät parhaiten ne puolueet, jotka kykenevät parhaiten vakuuttamaan äänestäjät siitä, että tämän puolueen edustajat ovat kyvykkäimpiä ja tarmokkaimpia yhteisen hyvinvoinnin edistäjiä.

 

 

Etelä-Euroopassa yhteiskuntamalli on ollut perinteisesti toisen tyyppinen. Valtion ja kuntien rooli hyvinvointipalvelujen tuottajana ei ole niin vahva kuin täällä Pohjolassa. Sen sijaan ihmisten omaa vastuuta on korostettu enemmän. Perheet ja suvut ovat tottuneet siihen, että heillä on ensisijainen vastuu lapsistaan ja omaisistaan. Kirkot ja monet kansalaisjärjestöt tarjoavat ihmisille yhteisöjä, joiden piirissä löytyy tilaisuuksia vapaan kansalaistoiminnan kautta osallistua hyvinvointipalvelujen tuottamiseen. Etelä-Euroopassa sosiaaliturva perustuu verrattain laajasti ihmisten vapaaehtoisuuteen eikä yksinomaan lakisääteisiin palveluihin.

 

 

Tietysti tämä merkitsee epävarmuutta ja sattumanvaraisuutta monin paikoin. Toisaalta kulttuuri, jossa ihmiset kantavat itse vastuuta läheisistään vaikuttaa monessa suhteessa ihanteellisemmalta kuin meidän mallimme, jossa vastuu lapsista ja vanhuksista siirretään kovin nopeasti viranomaisille. Meidän pohjoismainen mallimme korostaa kansalaisten yhdenvertaisuutta ja pyrkii takamaan minimiturvan jokaiselle hänen varallisuudestaan riippumatta. Eteläeurooppalainen malli sallii pidemmälle kansalaisten erilaisen minimiturvan tason.

 

 

Sosiaaliturvaan liittyvistä kysymyksistä kiinnostavimpia on kysymys naisten asemasta työelämässä. Pohjoismainen malli on korostanut sukupuolten tasa-arvoa. Keski- ja Etelä-Euroopassa asetelma on perinteisempi. Yhteiskuntien toiminta rakentuu paljolti sen varaan, että naiset, lasten äidit, ovat kotona. Koulussa ei välttämättä ole ateriaa vaan lapset käyvät kesken koulupäivän kotona syömässä. Koulupäivä jälkeen äiti on vastassa kun lapset palaavat kotiin.

 

 

Pohjoismaisen vahvan hyvinvointivaltion ja eteläeurooppalaisen kansalaisten aktiivisuuteen perustuvan mallin välisen eron taustalla on laajakantoisia historiallisia syitä. Kristinuskon erilaisilla perinteillä on tässä yhteydessä oma merkityksensä. Etelä-Eurooppa on pääosin katolista aluetta. Pohjoismaat ovat vahvaa luterilaista aluetta.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen pääsanoma on opetus ihmisen kelpaamisesta Jumalalle yksin armosta. Lutherin opetuksen vallankumouksellisuutta kuvaa se, että hän saattoi sanoa, että jumalatonkin kelpaa Jumalalle yksin armosta, uskon kautta. Luther tuli tähän teologiseen johtopäätökseen havaitessaan, ettei ihminen kykene itse tekemään itseään hyväksi, sellaiseksi joka kelpaisi Jumalalle.

 

 

Luther oli verrattain pessimistinen ihmisen moraalisen kehittymisen suhteen. Omana aikanaan hän joutui näkemään, että periaatteessa vilpittömätkin ihmiset ovat helposti johdateltavissa vihaan ja pahuuteen niin pitkälle, että he ovat valmiit tappamaan toisiaan. Yksittäisen ihmisen moraaliin ei ole juurikaan luottamista. Mikä sitten tekee mahdolliseksi sen, että ihmiset voivat elää sovussa keskenään? Lutherin mielestä esivallan tehtävä on suojella ihmistä. Apostoli Paavalin Roomalaiskirjeessä esittämiä ajatuksia seuraten Luther sanoi, että esivalta on Jumalan lahja ja säätämys. Jumala tekee työtään esivallan kautta. Lahjoittamalla hyvän esivallan Jumala tahtoo suojella ja turvata ihmisten hyvän elämän.

 

 

Esivalta, valtiovalta tai julkinen valta ei siis ole Lutherin mielestä jotain moraalisesti epäilyttävää tai toisarvoista. Esivallan toiminta ei tapahdu Jumalasta irrallaan eikä se ole jumalatonta paitsi silloin, kun esivalta selvästi toimii Jumalan käskyjen vastaisesti. Pääsääntö on se, että esivallan edessä on kristillisen uskon kannalta plusmerkki. Kristitty kiittää esivallasta, sen antamasta suojasta ja pyytää Korkeimman siunausta eduskunnalle, hallitukselle, oikeuslaitokselle ja tasavallan presidentille. Esivallalta luterilainen kristitty on opetettu odottamaan kaikkea ajallista hyvää.

 

 

On selvää, että vaikka yhteiskuntajärjestys on muuttunut Lutherin ajoista 1500-luvulta, niin luterilaisten Pohjoismaiden hyvinvointiyhteiskunta-ajattelun yksi juuri on Martti Lutherin opetus esivallan roolista.

 

 

Keski- ja Etelä-Euroopassa katolisuus on niin vahva, että luterilainen näkemys esivallasta ei ole siellä juurikaan saanut jalansijaa. Roomalaiskatolinen teologia on kuljettanut mukanaan myönteistä kuvaa ihmisestä. Tämä voi tuntua yllättävältä, kun olemme kuulleet monia ikäviä tarinoita siitä, miten kirkko on kohdellut ihmisiä vuosisatojen aikana. Kuitenkin roomalaiskatolisen kirkon teologiassa, erityisesti moraaliteologiassa on antiikin klassisella filosofialla ja sen humanismilla oma merkittävä roolinsa.

 

 

Erityisesti antiikin Aristoteleen ajattelussa kiinnitetään huomiota ihmisen moraalisen kasvun ja kasvatuksen mahdollisuuksiin. Ihmisen moraalinen hyvyys on riippuvaista siitä, miten hänet on kasvatettu ja miten hän on harjaantunut moraalin alueella. Tekemällä hyviä tekoja ihminen oppii tekemään hyviä tekoja. Kasvatuksen ja toiminnan kautta hänelle syntyy luonteenpiirteitä ja kykyjä, joiden kautta hän vahvistuu ja kehittyy moraalisesti.

 

 

Roomalaiskatolisessa teologiassa perehdyttiin Aristoteleen ajatteluun erityisesti ensimmäisen vuosituhannen lopulta lähtien. Ajatus ihmisen moraalisesta kehittymisestä ja kasvatuksesta tuli hyvin keskeiseksi. Koska moraalisen kehityksen ajateltiin tapahtuvan kasvatuksen kautta ja toiminnasta oppimalla, myös perheellä, suvulla ja muilla lähiyhteisöillä nähtiin olevan tuli tärkeä rooli. Nehän juuri muodostavat sen ympäristön, jossa kasvaminen ja moraalinen harjaantuminen tapahtuvat. Etiikka säilyi yhteisöllisempänä kuin reformaation valta-alueilla.

 

 

Kun ihminen on kasvatuksen kautta, ja kristitty myös Jumalan armon vahvistamana, tullut moraalisesti lujaksi ja ehjäksi, hänen ajateltiin toteuttavan vapaaehtoisesti moraalisia velvollisuuksiaan ja kutsumustaan yhteiskunnassa omalla paikallaan. Antiikista peräisin olevan kasvatuksen ihanne rohkaisee uskomaan, että ihmisestä voitaisiin moraalikasvatuksen kautta kehittää luotettavia ja vastuunsa tuntevia yhteisön jäseniä kodissa perheessä, suvussa ja lähiyhteisössä. Jos tässä onnistutaan, silloin ei tarvita vahvaa koneistoa tai järjestelmää ihmisten pitämiseksi järjestyksessä ja kurissa. Yhteiskunnan yhteinen hyvä lepää yksilöiden moraalikasvatuksen varassa eikä yhteiskunnan viranomaisten lakiin perustuvan toiminnan varassa.

 

 

Kulttuurit muuttuvat hitaasti, mutta muuttuvat kuitenkin. Kirkkojen ja kristinuskon traditioiden rooli Euroopan henkisenä pohjana ei voi pysyä samana vuosituhannesta toiseen. Ihmiset liikkuvat ja oppivat toisiltaan. Talouselämän kovat lait pakottavat kulttuurit vuoropuheluun toistensa kanssa. Uskon, että meillä on paljon opittavaa Keski- ja Etelä-Euroopan yhteisöllisyydestä ja kasvatuksen merkityksen korostamisesta. Mutta meillä on myös paljon mallikelpoista kulttuuria ja muille annettavaa siinä, miten päättäväisesti me pyrimme huolehtimaan siitä, etteivät heikoimmatkaan putoaisi yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle samoin kuin siinä, miten olemme edenneet sukupuolten tasa-arvon toteuttamisessa.

 

 

EURO tulee, mutta rahaa se on yhtäkaikki siinä kuin markkakin. Teemme Eurolla aivan samanlaisia operaatioita kuin markoillakin olemme tehneet. Ja niin tekevät italialaisetkin EUROLLA samanlaisia operaatioita kuin ovat tehneet liiroillaan. Vaikka valuutta tulee yhtenäiseksi, eivät kulttuurit yhdenmukaistu. Päinvastoin, saattaa olla, että yhteisen EURON avulla näemme selvemmin mitä kulttuurisia eroja eri puolilla Eurooppaa on olemassa. Yhteinen valuutta myös helpottaa kulttuurien kohtaamista Euroopan eri kansojen välillä.

 

 

 

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu