Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Kenelle kuuluu vastuu hyvinvoinnista?

23.01.2009

Kolumni Turun Sanomat 23.1.2009

Vuonna 1999 julkaistussa kiertokirjeessä Centesimus annus paavi Johannes Paavali II arvosteli jyrkästi pohjoismaista hyvinvointimallia. Kirkon puolelta tuleva tuomio tällaisessa asiassa tuntuu erikoiselta. Pohjoismaissa on laajalti uskottu, että meillä harjoitettu hyvinvointipolitiikka on toteuttanut keskeisiä kristillisiä arvoja kuten lähimmäisen rakkautta ja huolenpitoa kaikkein heikoimmassa asemassa olevista. Luterilaiset kansankirkot ovat vahvasti tukeneet hyvinvointimallia.

Paavin näkemys perustuu roomalais-katolisen kirkon toisenlaiseen sosiaalioppiin. Sosiaaliopissa määritellään, miten vastuu kansalaisten hyvinvoinnista tulee jakaa yksilöiden, perheiden, kansalaisyhteisöjen ja julkisen vallan kesken. Euroopan unionin piirissä käsitykset siitä, kenelle vastuu hyvinvoinnista kuuluu, eroavat toisistaan merkittävästi. Etelä-Euroopan katolisessa sosiaaliopissa korostuu yksilön, perheen, lähiyhteisöjen ja kansalaisjärjestöjen vastuu. Vastuu hyvinvoinnista pyritään pitämään mahdollisimman lähellä kansalaisia itseään. Tämä subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate merkitsee sitä, että valtion ja julkisen vallan rooli rajataan mahdollisimman pieneksi.

Paavin mielestä pohjoismainen hyvinvointivaltio on uhka yksilöiden moraaliselle kehitykselle. Kun julkinen valta ottaa yhä suuremman vastuun ihmisten hyvinvoinnista, ei ihmisen vastuullisuuden kehittymiselle ja moraaliselle kasvulle jää tilaa.

Luterilaisessa perinteessä ihmisen moraalisen kasvun mahdollisuuksiin on suhtauduttu vähemmän toiveikkaasti kuin katolisessa perinteessä. Martti Lutherin monien puheiden joukosta jälkipolvet ovat vuosisatojen ajan muistaneet kaunistelemattomat kuvaukset ihmisen itsekkyydestä ja sairaalloisesta ahneudesta. Ihminen ei tee hyvää vapaaehtoisesti vaan vain silloin, kun auktoriteetti käskee tai jokin palkinto on odotettavissa. Uskovainen voi ajoittain tehdä hyvää vapaaehtoisesti, mutta lankeaa melkein heti.

Epäluuloisuus yksilöä kohtaan on kannustanut kehittämään yhteiskuntamallia, jossa julkisella vallalla on keskeinen rooli kansalaisten hyvinvoinnin varmistamisessa. Luterilainen ihmiskäsitys on saanut 1800-luvulta alkaen sivustatukea teollisuustyöväestön toistuvista pettymyksistä työnantajina toimivien rikkaiden ihmisten hyväntahtoisuuteen. Riistettyjen kipeät pettymykset vauhdittivat ennen muuta kansanvallan vaatimusta, mutta synnyttivät myös unelman hyvinvointivaltiosta. Ihannetapauksessa tällaisessa valtiossa huolehditaan jokaisesta ja kukin osallistuu hyvinvoinnin kustannuksiin kykynsä mukaan. Kenenkään perusturvan ei tule jäädä hyväntekeväisyyden varaan eikä kukaan elä toisten siivellä vapaamatkustajana..

Keskustelu kansalaisten ja valtion välisestä vastuunjaosta hyvinvoinnin tuottamisessa on ajankohtainen poliittinen teema. Kotimainen keskustelu sosiaaliturvan tasosta ja kannustavuudesta on osa tätä vastuukeskustelua. Erityisesti kokoomus on pyrkinyt rajaamaan valtion roolia ja painottanut yksilön vastuuta.

Turussa 1999 hyväksytty SDP:n periaateohjelma osoittaa, että yksilön vastuun merkitys ymmärretään myös vasemmistossa: "Vapauden ja tasa-arvon toteutuessa kenenkään oikeudet eivät polje toisten oikeuksia. Näiden arvojen tasapaino syntyy, kun yhteisö kantaa vastuun jäsenistään, mutta samalla kansalaiset itsestään, toisistaan ja yhteisöstään. Solidaarisessa yhteiskunnassa ihmiset kunnioittavat toistensa oikeuksia, edistävät tasa-arvoa ja yhteistä hyvinvointia eivätkä käytä toisiaan tai yhteiskuntaa hyväkseen itsekkäiden pyrkimysten toteuttamiseksi."

Hyvinvointivaltio ei merkitse kansalaisen vastuun ulkoistamista yhteiskunnalle. Hyvinvoinnin perustana on lopulta aina vastuullisten kansalaisten hyvä tahto, velvollisuudentunto ja ponnistelut tuotettiin hyvinvointi sitten perheissä omana työnä tai verovaroin kustannetuin julkisin palveluin.

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu