Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Usko ja työ

10.06.2009

Puheenvuoro

Työväen kirkkoilta Turku 8.6.2009

Turun tuomiokirkko on hyvä esimerkki siitä, miten usko ja työ liittyvät toisiinsa. Kirkkoon saapuva ihminen tajuaa tulevansa pyhäkköön, jossa uskonasiat ovat jotenkin vahvemmin läsnä. Tänne tulija aistii ja kokee pyhyyden läsnäolon. Kirkon arkkitehtuuri ja korkealla oleva keskilaivan holvikaari tekee vieraaseen vaikutuksen ja hiljentää.

Mutta kyse ei ole vain uskonnollisesta pyhän kokemuksesta. Tuomiokirkko kuuluu ikänsä ja arkkitehtuurinsa takia niihin rakennuksiin, joiden äärellä me hiljenemme myös siksi, että ihmettelemme sitä, miten tällainen on saatu aikaan. Miten paljon työtä, miten paljon taitoa ja viisautta onkaan tarvittu tällaisen rakennuksen pystyttämiseen! Kunnioituksen tunne ei kohdistu vain Jumalaan vaan myös ihmiseen tällaisessa rakennuksessa.

Tahto tämän rakennuksen tekemiseen on tullut uskon myötä. Sen lisäksi on tarvittu suunnaton määrä hyvin organisoitua ja taitavasti johdettua työtä. Usko ilman työtä ei saa aikaan kirkkorakennuksia. Työ ilman uskoa saa aikaan rakennuksia mutta ei kirkkorakennuksia. Tämä on siis uskon ja työn monumentti.

Usko on juhlaa mutta työ arkea. Työn arkisuus ja ankaruus näkyy kristillisen uskon historiassa jo Raamatun alkulehdillä. Raamatun kertomukset ovat syntyneet sellaisen yhteisön piirissä, jossa käsitys arkielämän ankaruudesta oli hyvin selkeä. Vaikka ihmisellä on kaipaus ikuisesta kesälomasta paratiisimaisissa oloissa, hän tietää, että tosielämä on jotain ihan muuta.

Raamatussa tätä kaipauksen ja arkitodellisuuden välistä ristiriitaa kuvataan kertomuksessa Adamin ja Eevan paratiisista karkottamisesta. Kertomuksen mukaan ihminen rikkoi Jumalan tahtoa vastaan, jonka takia Jumala karkotti ihmisen paratiisista. Paratiisista karkottaminen merkitsi sitä, juhlat loppuivat ja ihmisen oli pakko ryhtyä tekemään työtä voidakseen elättää itsensä ja perheensä. ”Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän” sanotaan vanhassa Raamatussa.

Olen hämmästellyt sitä, miten selvästi tämä realistinen näkemys työstä näkyy ja kuuluu kirkon ehtoollisjumalanpalveluksessa. Kun pappi kutsuu seurakuntaväkeä ehtoollispöytään, hän kutsuu työn ja kuormien uuvuttamia lepäämään.

Vanhan testamentin mukaan työ on ihmiselle jotain yhtä ankaraa ja kivulloista kuin naiselle ovat synnyttämisen kivut. Sellaista, jonka koettiin kuuluvan ihmisen osaan annettuna, Jumalan määräämänä tosiasiana. Niin uuden elämän alku kuin perheen välttämättömästä elannosta huolehtiminenkin vaativat kovia ponnisteluja tässä paratiisista karkotettujen maailmassa.

Kristillisen uskon toinen näkökulma työhön löytyy Jeesuksen ja opetuslasten kohtaamisesta. Jeesus aloitti hengellisen työnsä niin, että hän kehotti ihmisiä jättämään arkityönsä ja liittymään hengelliseen työhön. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia”, hän sanoi kalastaja Pietarille ja tämän tovereille. Jotain arkityötä suurempaa oli tulossa ja löydettävissä, hän opetti. ”Älkää olko niin kiinni arkipäivän huolissa, vähempikin murehtiminen riittäisi”, Jeesus opetti. ”Olennaista on hengellinen ilo ja vapaus. Miksette luota siihen, että Jumala teistä pitää huolta?”

Jeesuksen kuoleman jälkeen syntyivät ensimmäiset kristilliset seurakunnat. Niissä sekä surtiin Jeesuksen kuolemaa että julistettiin hänen ylösnousemustaan. Monet muistivat hänen sanoneen, että hän tulee pian takaisin ja kutsuu myös opetuslapsensa mukaansa taivaaseen. Alkuseurakunnissa oli alkuvaiheessa voimakas Jeesuksen pikaisen paluun odotus. Kun vuosia ja vuosikymmeniä kului, jouduttiin palaamaan vähitellen normaaliarkeen. Seurakuntien kristityt jäsenet joutuivat tekemään arkisia töitään hengellisen toiminnan ohella. Itse Paavalinkin sanotaan olleen teltantekijä.

Kristillisen kirkon sisälle kehittyi kuitenkin ajan mittaan erilaisia tapoja toteuttaa kristillistä, hengellistä elämää. Pieni osa kristityistä halusi omistautua hengellisen elämän harjoittamiseen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. He eivät menneet naimisiin eivätkä hankkineet omaa perhettä. Usein he vetäytyivät myös tavanomaisen työelämän tarjoamista tehtävistä ja asemista yhteiskunnassa. Tavanomainen työelämä ei ollut helppoa ihmiselle joka halusi hengellisistä syistä elää yksinäisyydessä tai peräti erakkona. Erakkoelämään vetäytyneen helpotuksena oli tietenkin se, ettei hänellä ollut perhettä huollettavanaan, joten hänen toimeentuloonsa riitti että hän jotenkin pystyi huolehtimaan omista tarpeistaan. Monien hengellisen elämän aineellinen perusta oli toisten antamissa almuissa.

Kirkon sisällä tällainen hengelliseen elämään vetäytyminen kehittyi myöhemmin luostarilaitokseksi, joita syntyi erilaisten hengellisten traditioiden piirissä. Kirkko piti tärkeänä, että sen jäsenistöstä osa keskittyi hengelliseen elämään ja siihen liittyvään opiskeluun, tutkimiseen, hartaudenharjoittamiseen ja laupeudentyöhön. Luostareista tuli eräänlaisen ammattimaisen hengellisen kilvoittelun ja kasvun instituutioita. Niissä toimivien ihmisten ajateltiin luonnollisesti olevan jotenkin lähempänä Jumalaa ja siksi heitä pidettiin arvossa.

Hengelliseen elämään vetäytymistä ja luostarielämää pidettiin läntisessä kirkossa arvokkaimpana kutsumuksena. Tätä kutsumusta toteutti vain pieni osa väestöstä, pieni osa kristityistä. Suurin osa eli luostarien ulkopuolella arkista elämäänsä, paratiisista karkottamisen jälkeisissä ankarissa oloissa. Heidän työnsä ei ollut samalla tavalla arvostettua tai kunniallista kuin munkkien ja nunnien toimet luostareissa.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen suuriin saavutuksiin kuuluu tämän ajattelutavan kyseenalaistaminen. Martti Luther oli itse opiskellut luostarissa. Hän oli vetäytynyt hengelliseen elämään ja munkkina sitoutunut luostarielämän lupauksiin. Hän päätyi kuitenkin teologisista syistä siihen, että luostarielämä on hengellisesti yliarvostettua. Kristinuskossa ei ole kysymys vain Kristuksen seuraamisesta luostarin seinien sisäpuolella. Elämä itsessään on Jumalan arvokas lahja. Jumalan luoma maailma on yhtä arvokas paikka kuin luostari. Sepän ja lastenhoitajan työ on yhtä arvokas kutsumustyö kuin munkin tai nunnan työ luostarissa.

Luther uskoi, että kun ihminen tekee omaa ammattityötään, hän toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumusta. Kun äiti hoitaa ruokkii lastaan tai kun isä vaihtaa vauvan vaippoja, tekevät he Jumalan silmissä yhtä arvokasta työtä kuin pappi, joka laulaa kirkossa jumalanpalvelusliturgian osia. Kun atk-tukihenkilö päivittää tietokoneen virustorjuntaohjelmia tai kun pysäköinninvalvoja kirjoittaa maksulappuja väärinpysäköityjen autojen ikkunaan, he toteuttavat heille annettua kutsumustaan.

Tätä on luterilainen työmoraali tai työn etiikka. Uskoa siihen, että kaikki laillinen ja moraalisesti kunniallisena pidetty työ on sellaisenaan arvokasta myös Jumalan silmissä. Arkinen kutsumustyö on Lutherin mielestä se paikka, jossa ihminen täyttää oman velvollisuutensa Jumalan edessä. Sen, joka haluaa noudattaa Jumalan tahtoa, ei siis tarvitse vetäytyä luostariin vaan riittää, että hän tekee oman työnsä hyvin.

Luterilainen työmoraali saattaa korostaa velvollisuuden tuntoa, mutta se ei liitä ahkeruutta ja taivasosuutta toisiinsa. Tällainen kytkentä sen sijaan saattaa olla kalvinilaisessa puritanismissa, jossa ihmisen ulkonainen menestyminen saatettiin tulkita merkiksi siitä, että hän kuuluu niiden joukkoon, jotka on ennalta määrätty taivaaseen.

Nykyaikaisessa maailmassa uskon ja työn suhteessa tärkeimmät asiat liittyvät työntekijän suojeluun. Uskon näkökulma tuo esiin jokaisen ihmisen ainutkertaisen arvon Jumalan luomana. Työelämä perustuu suurelta osaltaan valtasuhteiseen eri osapuolten välillä. Näiden valtasuhteiden tulisi olla sellaisia, ettei ihmisen arvoa eikä oikeudenmukaisuuden periaatteita loukata.

Onnistuminen työssä on yksilölle palkitseva kokemus. Pelko epäonnistumisesta voi puolestaan kasvaa niin suureksi, että ihminen menettää elämänhalunsa ja ajautuu epätoivoon. Työstä tulee henkinen kuorma, jonka armottomuus voi käydä sietämättömäksi. Umpikujaan joutuneelle kristillisen uskon sisältämä sana armosta voi olla sana joka vapauttaa tällaisesta työn orjuudesta.

Varhaiskirkon ja keskiajan kristillisyyden pieni osa tapahtui siten, että ihmiset ottivat etäisyyttä normaalielämään, työnteon ja kulutuksen maailmaan. Tänä päivänä yhä useampia kysyy, miten pitkälle meidän maapallomme kestää aineelliseen tuotantoon perustuvaa kasvua. Hengellinen etsintä on ainakin osittain myös aineelliselle kulutukselle vaihtoehtoisen elämäntavan etsintää. Jos maapallomme ilmasto ja luonnonvarat eivät kestä nykyistä määrää ja tapaa tehdä työtä, pitäisikö työntekoa vähentää tai työn sisältöjä muuttaa?

Mitä voisi olla sellainen työ, joka säästäisi tämän maailman lastemme lapsille ja heidän lapsilleen, ja joka voisi tuoda riittävän hyvinvoinnin ihmisille kaikkialla maailmassa? Tarvitsemmeko me uuden hengellisen tai henkisen liikkeen, joka kykenee vetäytymään erilleen sellaisesta, mikä peruttamattomasti tuhoaa maapalloamme? Tarvitsemmeko uusia määritelmiä siitä, mikä on Jumalan silmissä arvokasta kutsumustyötä? Tarvitsemmeko uuden määritelmän siitä mikä on uskon ja työn suhde?

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu