Ilkka Kantola - Kansandustaja
Twitter @ilkkakantola
Facebook
Vaalit.fi
 

Kirkon ja valtion suhde

28.10.2010

Mielipide Uutispäivä Demari

Demarinuoret vaativat kannanotossaan valtion ja kirkon erottamista. Vaatimus ei sosialidemokraattien esittämänä ole uusi. Sama vaatimus esitettiin Forssan kokouksessa 1903. Forssan kokouksen vaatimus on osittain toteutunut. Itse asiassa Suomessa oli luovuttu valtiokirkkojärjestelmästä jo ennen Forssan kokousta. Kun nyt vaaditaan kirkon ja valtion eroa, tulisikin täsmentää, mitä vaaditaan. Mikko Juva julkaisi vuonna 1960 tutkimuksensa ”Valtiokirkosta kansankirkoksi”, josta käy ilmi että aiheesta on keskusteltu ennenkin. 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ratkaiseva irtautuminen valtiokirkkoasetelmasta tapahtui jo 1800-luvulla. Suomen siirtyessä luterilaisen Ruotsin alaisuudesta osaksi Venäjää jatkui luterilaisuus kuitenkin Suomen vallitsevana kristinuskon muotona. Venäjällä oli suurimpana kirkkokuntana ortodoksisuus. Venäjän keisari tsaari Aleksanteri I ei kuitenkaan pakottanut suomalaisia vaihtamaan kirkkokuntaa. 

Suomessa luterilaisuudella oli tuolloin ”Ruotsin tuliaisina” yhä valtiokirkon asema, joten asetelma pakotti miettimään kirkon ja valtion suhdetta perin pohjin. Olihan vähintäänkin erikoista, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johtajaksi oli Venäjän tsaarin ominaisuudessa tullut ortodoksikristitty. 

Ratkaisuksi tuli malli jossa lisättiin kirkon etäisyyttä valtioon. Valtiokirkkomalli siirtyi historiaan. Juridisesti tämä tapahtui vuonna 1869, kun ns. Schaumanin kirkkolaki tuli voimaan. 

Uudessa kirkkolaissa Suomen ev.lut. kirkko sai itsehallinnon eli oikeuden päättää omista asioistaan. Laissa säädettiin kirkon omasta, ylintä päätösvaltaa käyttävästä ja valtiosta riippumattomasta Kirkolliskokouksesta. Kirkon itsenäinen asema määräytyy yhä pääosin Schaumanin kirkkolain periaatteiden mukaan. 

Forssan kokouksen jälkeen merkittävä uudistus oli vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki. Yhteiskunnan lainsäädäntö loi takeet sille, että kansalaisen jäsenyys kirkossa perustuu vapaaehtoisuuteen. 

Viimeaikaisin kehitys 1990 luvulla on merkinnyt voimakasta kirkon ja valtion suhteiden höllentymistä. Tuomiokapitulilaitosta on uudistettu niin, että koko henkilöstö samoin kuin rakennukset ovat kirkon vastuulla. Myös piispojen nimitys on siirretty kirkon sisäiseksi asiaksi kun se vielä 1998 oli tasavallan presidentin asiana. 

Vuonna 2004 voimaan tullut eduskunnan säätämä uusi hautaustoimilaki merkitsi kirkon ja valtion suhteiden lähentymistä. Lain 3§:ssä todetaan ”Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien tai seurakuntayhtymien tulee ylläpitää yleisiä hautausmaita.” Laista ilmenee, että valtiovalta antoi luterilaisille seurakunnille selkeän yhteiskunnallisen tehtävän tuottaa tietyt palvelut koko väestölle eikä vain kirkon jäsenistölle. Kirkolliskokous antoi lausunnon asiasta ja suostui tähän. Lakiin sisältyy myös 22§, jossa todetaan: ”Yleisten hautausmaiden ylläpidosta aiheutuviin kustannuksiin käytettävissä olevasta rahoituksesta on säädetty erikseen.” Seurakunnille lain perusteella määräytyvä osuus valtion keräämästä yhteisöveron tuotosta on käytännössä tässä kohdassa tarkoitettu korvaus. 

Kirkon ja valtion kytkökset ovat edellisen lisäksi seuraavat. Ensiksi, kirkon hallintoa ja toimintaa säätelevästä normistosta osa on Kirkkolaissa. Perustuslain 76 §:n mukaan "Kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta on voimassa, mitä niistä mainitussa laissa erikseen säädetään." 

Kirkkolain säätäminen tapahtuu Kirkolliskokouksen esityksestä, jonka valtioneuvosto käsittelee ja tuo omana esityksenään eduskunnan päätettäväksi. Valtioneuvosto tai eduskunta ei voi muuttaa Kirkolliskokouksen esitystä, mutta voivat estää sen voimaan tulon. 

Kirkon ja valtion ero merkitsisi sitä, että kirkkolain säädöstö siirrettäisiin soveltuvin osin kirkon itse päättämään säännöstöön kuten Kirkkojärjestykseen. Kirkon henkilöstön oikeusturvan kannalta tämä muutos saattaisi tarkoittaa olennaista oikeusturvan heikentymistä. Viimeaikainen Kirkkolain kehittäminen on nimittäin ollut juuri sitä, että alemmanasteisia säännöksiä on siirretty Kirkkolain tasolle, jotta oikeusturvakysymykset tulisivat paremmin huomioiduksi. En usko, että henkilöstön kannalta olisi yksinomaan eduksi, jos kirkon asema siirrettäisiin julkisoikeudellisesta yhteisöstä yhdistykseksi tai järjestöksi. 

Toiseksi, luterilaisilla seurakunnilla on verotusoikeus. Kirkollisverojen kerääminen tapahtuu kunnallisverotuksen yhteydessä. Kirkko maksaa täysimääräisesti verotuksen aiheuttamat kustannukset, joten valtio ei tässä mielessä sponsoroi kirkkoa. Jos kirkolta vietäisiin mahdollisuus jäsenmaksujen keräämiseen nykyisellä tavalla, joutuisi kirkko rakentamaan uuden tavan jäsenmaksujen keräämiseen. On todennäköistä, että siirtymävaiheessa tapahtuisi jäsenmaksutulojen menetystä. 

Tulojen menetystä tapahtuu parhaillaankin jäsenkadon myötä. Joka tapauksessa luterilaiset seurakunnan joutuvat pohtimaan tehtäviään ja henkilöstönsä tulevaisuutta kun talous heikkenee. Kirkon rooli kiinteistö- ja muun tukipalveluhenkilökunnan työllistäjänä tullee heikkenemään. Tulojen menetys näkyy aikaa myöten myös kirkon kasvatuksellis-sosiaalisen yhteiskunnallisen työn heikkenemisenä. 

Kirkon ja valtion suhteella on tietysti myös symbolista merkitystä. Juuri nyt on helppo ymmärtää niitä, jotka katsovat että yhteiskunnalta on oikeus odottaa erityisasemassa olevalta kirkolta suurempaa kunnioitusta yksilön perusoikeuksia ja yhdenvertaisuussäännöksiä kohtaan. Ajattelen itse että valtio voi olla kriittinen kirkkoa kohtaan vaikka joitain sidoksia säilytettäisiinkin. 

Kirkon ja valtion suhteiden pohdiskelu on tarpeellista. Olisikin hyvä, kirkon ja valtiovallan edustajien, aika ajoin kokoontua yhteisen pöydän ääreen miettimään vaihtoehtoisten tulevaisuuksien hyviä ja huonoja puolia nykytilaan verrattuna

 

Katso uusimmat puheeni!

Tutustu kirjoituksiini!

Powered by Smart Kotisivutyökalu